"Rakkahin Veera, olkaa tyyni, minä vannotan teitä", sanoi hän matalalla tukahutetulla äänellä. "Me emme ole yksinämme, nuo raa'at lurjukset ovat väjyksissä vartioidakseen ja vakoillakseen meitä. Älkäämme salliko heille iloa nähdä, kuinka me kärsimme." Hän oli nopeasti saanut itsensä hillityksi.
Hän tarttui Veeran käteen ja talutti hänet sohvalle. Vasiltseff oli kuolon kalpea, ja hänen huulensa värisivät tuon tuostakin suonenvedon tapaisesti, samalla kun suonet hänen ohimoillaan paisuivat kuin paksut siniset nuorat. Mutta hän ponnistelihe näyttääkseen tyyneltä ja alkoi puhella Veeralle vähäpätöisistä asioista. Hän näytti hänelle suurta kirjakasaa, jonka hän tahtoi antaa hänelle muistoksi, ja selitteli hänelle, kuinka hän harjoittaisi opinnoitaan.
Veera istui liikkumattomana sohvalla kädet puserrettuina lujasti yhteen ikäänkuin kivettyneenä samaan asentoon, ja kuunteli, mitä Vasiltseff puheli. Mutta sanat tulivat hänen korviinsa ainoastaan epäselvinä, katkonaisina ääninä ilman tarkoitusta ja yhtenäisyyttä. Välistä koetti hän vastata hänelle päätään nyökäyttäen taikka hymyilemällä, joka oli surullisempaa ja katkerampaa kuin nyyhkytys, mutta hän ei uskaltanut lausua tavuakaan, sillä hän tunsi, että niin pian kuin hän avaisi suunsa, hän puhkesi itkuun.
Tunnit kuluivat. Veeralla oli ikäänkuin ruumiillinen tajunta ajan kulumisesta, jokaisesta minuutista, joka meni häneltä hukkaan. Se oli samaa kuin jonkun nesteen pitkäveteinen, keskeytymätön tippuminen rikkinäisestä astiasta — kallisarvoiset pisarat, jotka olivat hänellä jälellä, tulivat tulemistaan yhä harvemmiksi.
Vähän väliä kuului hiipiviä, varovaisia askeleita viereisestä huoneesta muistuttaen molemmille ystävyksille, että terävä ja epäluuloinen silmä vartioitsi heidän liikkeitään.
Nuo kaksi olentoa, jotka tunsivat toisiansa kohtaan hellyyttä, sitä lämpimämpää ja intohimoisempaa, koska sitä oli elätellyt kolmen vuoden keskeytymätön yhdessäolo, pukeutumatta milloinkaan sanoihin, nämä kaksi, joiden muutamien tuntien kuluttua tuli erota pitkäksi aikaa, luultavasti ainaiseksi — he istuivat nyt toistensa vieressä puhellen jokapäiväisistä asioista, uskaltamatta lausua sanaakaan, joka tuli sydämestä.
Steariinikynttiläin loiste kellastui ja vaaleni, leveä akkuna, joka paksuine alaslaskettuine kaihtimineen oli näyttänyt suurelta, mustalta suunnikkaalta, tuli äkisti sinisenpunertavan väriseksi, ja ulkoa kuului kukon laulu, varpusten tirskutus ja lehmien ammunta, — kaikki tuttuja aamun enteitä maalla.
Kylmä, ahdistava epätoivo valtasi Veeran. Ensikerran oli lähenevä eroaminen hänen edessään koko jäätävässä, toivottomassa todellisuudessaan. Tähän asti oli hänen ja lopun välillä vielä ollut tämän viimeisen kohtauksen odotettu onni, epämääräinen toivo onnellisuudesta, joka vielä suotaisiin hänelle, — mutta nyt ei enää ollut mitään jälellä. Kaikki oli lopussa!
Vasiltseff nousi sohvalta, veti kaihtimen ylös ja avasi akkunan. Ihanan kauniin kevätaamun ensimäiset säteet täyttivät huoneen. Auringon valo, kukkain tuoksu, lintujen laulu — kaikki tulvehti sisään samalla kertaa, voitokkaana, säälimätönnä.
Nopealla liikkeellä laski Vasiltseff kaihtimen jälleen alas. Hän heittäytyi sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi suonenvedon tapaiseen itkuun. Koko hänen pitkä, voimakas vartalonsa vapisi nyyhkytyksestä. Yhdellä askeleella oli Veera hänen luonaan. Hän heittäytyi lattialle Vasiltseffin jalkoihin, takertui häneen kiinni koko olemuksellaan ja peitti hänet suudelmilla.