"Minun elämäni, minun iloni! Älä matkusta yksin! Rakastettu, ota minut mukaasi!"
Vasiltseff otti hänet käsivarsilleen. Nyt hän ei enää tahtonut häntä tyynnyttää; hän vastasi hänen hehkuviin hyväilyihinsä, hän painoi Veeran yhä kovemmin ja kovemmin itseensä, ja heidän huulensa kohtasivat toisensa ensikerran pitkässä, intohimoisessa suudelmassa.
Mutta pian saattoi Vasiltseff jälleen hillitä itsensä. Hän työnsi Veeran kiivaasti, melkein raa'asti itsestään. Veera jäi makaamaan tyhjän sohvan eteen itkien katkerasti, hillittömästi.
Kun Vasiltseff jälleen tuli hänen tykönsä, olivat tämän kasvot kalpeat ja sisäänpainuneet, kuin pitkällisen, vaikean sairauden jälkeen.
"Veera, rakkaani, anna minulle anteeksi! Minä olen saattanut sinulle paljon surua, lapsi raukka! Kuinka voisin minä ottaa sinut mukaani? Enhän minä voi kytkeä sinun nuorta, tervettä olemustasi itseeni, joka jo lähestyn loppuani? Ja vaikka minä tahtoisinkin, niin voisinko sen tehdä? Sinun vanhempasi pidättäisivät sinut väkisin!"
Hänen äänensä kuului synkkänä ja murtuneena. Veera ei enää itkenyt, hän tiesi nyt, että kaikki oli todellakin peruuttamattomasti mennyttä.
Päivä oli nyt täydellisesti valjennut. Pian kuului ovella naputusta.
Santarmi tuli sisään sanomaan, että tunnin perästä lähdettäisiin.
Vasiltseff koetti kehoitella Veeraa palaamaan kotiinsa. Mutta hän kielsi, hän tahtoi jäädä hänen luokseen viimeiseen asti. Kummallinen tylsyys, tunne kaiken toteutumattomuudesta, oli uudelleen saanut hänet valtoihinsa. Vasiltseffkin puhui ja liikkui kuin unessa.
Hänen taloutensa kaikki jäsenet, vanha keittäjätär, staarosti, useita hänen talonpoikaisystäviään tulivat nyt toinen toisensa jälkeen ottamaan häneltä jäähyväisiä. Huoneeseen tullessaan tekivät he venäläisen tavan mukaan ristin merkin pyhimyskuvien edessä, jonka jälkeen he menivät Vasiltseffin luokse ja suutelivat häntä kolme kertaa vakavasti ja juhlallisesti, kuin olisivat he suorittaneet jonkun uskonnollisen toimituksen. Muutamia talonpoikaisnaisia seisoi portin edustalla pienokaiset käsivarsillaan ja ilmaisivat surunsa äänekkäällä nyyhkytyksellä, joka oli melkein ulvonnan kaltaista.
Veera tuijotti kuivin silmin kaikkiin näihin ihmisiin, jotka tulivat ja menivät, puhuivat, huokailivat ja itkivät; ne olivat hänen silmissään suuria nukkeja, jotka esittivät hänelle jotakin eriskummallista, monimutkaista näytelmää.