Santarmiupseeri istui viereisessä huoneessa syömässä aamiaistaan hyvällä ruokahalulla ja kostutellen sitä tiheillä viinaryypyillä… "Teidänkin tulisi vahvistaa itseänne hiukkasen matkan varalle, pikku isä, Stepan Michailovitsch", sanoi hän hyväntahtoisella ilostuttavalla äänellä.
Raollaan olevasta ovesta kurkisteli hän salaa uteliaasti Veeraa, puhumatta hänelle mitään, kun hän luultavasti arvasi, ettei tämä ollut mikään yksinkertainen kamarineitsyt, vaan "barischnja".
Matkavaunut, kolme hevosta edessä, seisahtuivat portaiden eteen. Upseeri istahti niihin Vasiltseffin viereen, toinen santarmeista sijoittui ajajan istuimelle ajajan viereen, toinen jäi taloon. "Jumalan nimeen, aja!" Hevoset lähtivät juoksemaan ja matkavaunut kiitivät pois, täristen ja heiluen likomärällä tiellä. Pian katosivat ne koivumetsikön taakse tien polvekkeeseen. Kulkusten kilinä kuului vielä — heikommin ja heikommin joka silmänräpäys. Vihdoin se haipui kokonaan. Ei kuulunut enää mitään paitsi nuo maalaisaamun tavalliset, soinnukkaat äänet.
Pää kumarassa, ympärilleen katselematta, asteli Veera hitaasti kotiansa kohti. Tuomen kukkaset siroittelivat häneen valkeita lehtiään, suuret tuoksuvat kastepisarat putoilivat oksista hänen vaatteilleen. Jänön poikanen hyppäsi näkyviin avonaiselle kummulle, asettui takajaloilleen ja rummutteli etukäpälillään äitiä kutsuen, mutta nähtyään ihmisolennon se luimisti korvat selkäänsä ja vilisti kuin nuoli metsään. Taivas kimalteli, kuin olisi aurinko sulanut tuolla ylhäällä sinisessä autereessa ja levinnyt koko taivaan kuvun ylitse. Korkealla ilmassa näkyi pieni, musta, leijaileva piste, joka täytti ilman mahtavalla, riemuitsevalla lemmenlauluillaan.
8.
Hitaasti ja hiljaa kuluu aika. Päivä seuraa toistansa yksitoikkoisesti, raskaasti, jokainen täynnä samaa lyijynharmaata, kuluttavaa kaipausta.
Alussa, aivan ensimäisinä aikoina Vasiltseffin poislähdön jälkeen, oli Veeran koko elimistö niin puutunut tuosta rajusta iskusta, ettei hän voinut edes tuntea mitään ankaraa tuskaa; jokainen elämän ja mielenliikutuksen kyky oli kuin sammunut hänessä. Vallitsevana tunteena oli syvä, ylivoimainen väsymys. Kaiket päivät vietti hän kuin horroksissa, kykenemättä pienimpäänkään ajatuksen ponnistukseen. Sattui, että hän nukahti äkisti jonkun keskustelun kestäessä.
Ainoastaan silloin tällöin heräsi hän tästä henkisestä kivettymisestä saadessaan niin sanoen luonnollisen muistutuksen niistä viimeisistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt Vasiltseffin seurassa. Tämä lempeä, hyväilevä ääni kaikui äkisti hänen korvissaan, hän luuli jälleen tuntevansa hänen lämpimän suudelmansa huulillaan — ja intohimoinen värähdys kulki koko hänen ruumiinsa läpi. Luonnollisesti sai hän jokaisessa sellaisessa silmänräpäyksessä hetkellisen levon, järkähtämättömän varmuuden: "Se ei voi loppua tällä tavalla — me näemme toisemme jälleen!" Aika kului, ja mikäli hänen ruumiilliset voimansa palasivat, sikäli hänen kärsimiskykynsä terästyi. Ryhtymällä tavallisiin toimiinsa tuli hänelle myös tarve tavata Vasiltseffia — jota tarvetta oli elätellyt kolmivuotinen, jokapäiväinen tottumus — yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Jokainen pikkuasia muistutti säälimättömästi hänestä; ja kaikkeen mikä häntä ympäröi, oli hän niin sanoen painanut leimansa, ja mitä ikänänsä hän teki, mihin ikänänsä ryhtyi, sattui hänen eteensä ehdottomasti jotakin, joka herätti elävästi muiston menneistä, onnellisista hetkistä, jostakin hyvin vähäpätöisestä tapauksesta, johon hän sen sattuessa oli tuskin kiinnittänyt huomiota, mutta jonka muistelu nyt sai aikaan ylivoimaisen itkupuuskan.
Pahinta oli herätä aamusilla. Hän uneksi nyt niin eriskummallisen elävästi ja selvästi, hän näki Vasiltseffin niin todellisena, niin elävänä edessään, että koko hänen olemuksensa vapisi tuntiessaan hänen läsnäoloaan. Ja sitä paitsi kävi kaikki niin todennäköisesti, unelmaa seurasi sellainen joukko pieniä todellisuuden mukaisia erikoisseikkoja, että hän välistä sanoi iloisesti itselleen unessa: "Ei, tämä ei ole enää mitään unta — tämä on totuutta." Ja sitten äkisti samassa silmänräpäyksessä, kun hän tätä ajatteli, oli kuin peite olisi temmattu pois, kuvat kalpenivat, liukuivat pois, katosivat, ankara puistatus väristytti koko hänen olemustaan ja — kaikki oli ohitse. Jälleen makasi hän siinä hereillään vuoteellaan, jälleen valtasi hänet tuskallinen tietoisuus yksinäisyydestään, ja jälleen vääntelihe hän nyyhkyttäen toivottomassa, avuttomassa tuskassaan.
Ja joka päivä tuli hänen ikävänsä sietämättömämmäksi. Jo ennenkin oli hän elänyt erillään omaisistaan, ja nyt oli hänelle sisarten seura, heidän pikkumaiset harrastuksensa ja pintapuoliset keskustelunsa suorastaan vastenmielisiä. Kaikki oli hänestä väritöntä, teeskenneltyä ja luonnotonta. Kun hänen täytyi olla yhdessä toisten kanssa, ajatteli hän ainoastaan, kuinka sieltä pääsisi; hänellä oli alati tunne siitä, että hänen täytyi olla yksinään voidakseen ajatella oikein vakavasti. Ja heti yksikseen jätettynä hän alkoikin todella ajatella, se on, uneksia, herkeämättä, intohimoisesti. Mitä mielettömimpiä, mahdottomimpia kuvia vaihtui hänen mielikuvituksessaan; hän oli jo ajatuksissaan elänyt kokonaisen historian, kuinka hän karkasi kotoa ja haki Vasiltseffin käsiinsä — hänen piti luonnollisesti löytää hänet, missä ikänä hän oli, vaikka meren pohjastakin. Unelmistaan sai hän silmänräpäykseksi huojennusta, mutta sitten tuli äkisti jäätävä, selvä ajatus: "minullahan ei ole ropoakaan, ja Vjatkaan on kolmetuhatta virstaa! Ja minnekäpä Venäjällä päästään ilman passia?" Unelmat hajosivat heti jättäen jälkeensä ainoastaan katkeran kuvotuksen.