Mitään toivoa, jolla olisi ollut rahtunenkaan perustetta, ei ollut. Ei siis ollut muuta jälellä kuin sokea usko ihmeen tapahtumisesta. Alussa, kun hänen tuskansa oli liiaksi ylivoimainen, oli kuin olisi hänen ruumiillinen olemuksensa noussut sitä vastaan: "tämmöinen kärsiminen on mahdotonta! Tästä täytyy tulla loppu!" Mutta siitä ei tullut mitään loppua. Kärsiminen tuli hänen säännölliseksi, jokapäiväiseksi tilakseen. Jokaisen uuden epätoivon puuskan tullessa paheni hetken tuska vielä enemmän eilispäivän muistosta ja siitä tiedosta, että huomenna oli oleva yhtäläistä.
Mutta aivan odottamatta valkeni se pimeä, toivoton tuska, johon Veera alkoi yhä syvemmälle vajota. Tuli äkisti valon säde — hän sai kirjeen Vasiltseff'iltä. Tämä ei voinut kirjoittaa hänelle tavallisen postin välityksellä — kirjeet olisivat ottaneet takavarikkoon joko virastot taikka Veeran vanhemmat. Mutta hänen oli onnistunut päästä Veeran yhteyteen erään tutun kauppiaan kautta heidän piirikaupungissaan, jolla oli liikeasioita Vjatkassa.
Kirje oli lyhyt, hillitty ja vailla kaikkia hellempiä mielen purkauksia — se oli selvästi kirjoitettu siinä mielessä, että se saattoi joutua vieraisiin käsiin. Mutta pisinkään, intohimoisinkaan epistola ei olisi voinut herättää hänessä suurempaa iloa kuin nämä harvat lyhyet rivit. Veera luuli tulevansa hupsuksi onnesta! Kuten aina, kun on kärsinyt kauvan ja äkillinen valkeneminen tapahtuu, valtasi Veeran niin ylenmääräinen riemu, että hän luuli kaiken nyt olevan ohitse, vieläpä tuntui hänestä hänen entinen epätoivojakin liioitetulta. Pääasia oli saada tietoa hänestä. Tuskallisinta oli ollut tunne, että hän yhtäkkiä oli jäljettömiin kadonnut, kuin olisi hän vaipunut läpi maan, niin että kaikki yhteys hänen kanssaan oli katkaistu. Kun nyt ilmeni mahdollisuus kirjeenvaihtoon, tuli hänen lähtönsä tavalliseksi matkaksi, ja ero hänestä ohimeneväksi haitaksi, mutta ei enää samaksi musertavaksi, toivottomaksi onnettomuudeksi kuin ennen. Vaikka Veera ensimäisen puolentunnin jälkeen ei ainoastaan ollut osaamatta kirjettä ulkoa, vaan se oli suorastaan syöpynyt semmoisenaan hänen aivoihinsa, luki hän sitä kuitenkin lakkaamatta uudestaan ja uudestaan joka ikinen päivä. Luonnollisesti vastasi hän heti pitkällä, intohimoisella epistolalla. Seuraavan viikon eli hän yksinomaan siitä ilosta, että oli saanut tämän ensimäisen kirjeen, ja sitten keskittyi hänen koko olemuksensa toisen odottamiseen.
Samoin kuin kaikki ne, jotka elävät yksinomaan sisäistä elämää, suunnaten ajatuksensa lakkaamatta yhteen ainoaan esineeseen ja samalla pakosta rajoittuen toimettomaan odotukseen, oli Veera tullut hyvin taikauskoiseksi. Kaikki muuttui hänelle merkeiksi ja enteiksi. Kaikkein vähäpätöisimmissäkin tapahtumissa näki hän milloin hyvän milloin huonon enteen, ja kaikesta mikä häntä ympäröi, etsi hän tietoja tulevaisuudesta.
"Jos Anisja, kun hän tulee sisään, sen sijaan että menisi ensin akkunan luo vetämään kaihtimen ylös, ensin tulee minun vuoteeni viereen ja sanoo hyvää päivää, niin se merkitsee, että kaikki on oikein ja hyvin, ja että minä saan pian kirjeen", saattoi hän esimerkiksi sanoa itselleen aamulla herätessään, ja hän odotti palvelustytön tuloa kuumeenkaltaisella tuskalla, uskaltamatta tehdä yhtäkään liikettä, joka olisi voinut tähän vaikuttaa. Sitten hän oli koko päivän iloinen taikka pahoillaan, aina sitä mukaa, oliko Anisjan tiedoton vastaus ollut suotuisa vaiko ei.
Vaikka Vasiltseff ainoastaan harvoin ja vaikeasti sai tilaisuuden vaihtaa kirjettä Veeran kanssa, onnistui hänen kuitenkin suven ja sitä seuraavan syksyn kuluessa saada hänen käsiinsä kolme kirjettä. Mikäli hän tuli vakuutetuksi, että kirjeet saapuivat onnellisesti määräpaikkaansa, sikäli alkoi hän kirjoittaa yhä vapaammin ja sydämellisemmin. Viimeinen kirje oli eritoten hyvin hellä ja toiveikas. Hän valitti tosin hiukkasen itsepäistä yskää, josta hän ei voinut päästä, ja suurta väsymystä, mutta muutoin näytti hän olevan toivehikkaampi ja avomielisempi tunteisiinsa katsoen kuin ennen koskaan. Hän oikein viehättyi tekemään tulevaisuussuunnitelmiakin — hänellä oli nimittäin toivo saada tuomionsa peruutetuksi. "Muutoin", kirjoitti hän, "kahden ja puolen vuoden perästä olet sinä laillisessa ijässä, rakkahin Veera, sinä voit itse määrätä kohtalostasi, ja kuka tietää? Ehkä sinä tulet silloin maanpakolaisraukan luokse, joka elää ainoastaan sinua muistelemalla. Oi, jospa tietäisit, rakastettu lapseni, kuinka hullunkuristen unelmien valtaan sinun vanha ystäväsi välistä joutuu".
Veera tunsi tuskin itseään ilosta saatuaan tämän kirjeen. Nyt ei hänellä ollut enää epäilyksiä tulevaisuuden suhteen. Kaksi ja puoli vuotta kului pian, ja sitten odotti häntä onni, sillä ei mikään maailmassa ollut silloin estävä häntä yhtymästä siihen mieheen, joka oli tullut toiseksi puoleksi hänen omasta olemuksestaan.
Mutta valitettavasti tätä sydämellistä kirjettä ei seurannut enää toisia. Kauppiaan, joka kirjeenvaihtoa välitti täytyi onnettomuudeksi matkustaa pois pitemmäksi aikaa. Hän tosin lupasi, että hänen poissa ollessaan hänen kirjurinsa toimittaisi Veeralle kirjeet, mutta viikot kuluivat, eikä Vasiltseffiltä tullut mitään tietoa. Onnellisten unelmien huumaamana ei Veeraa ensin aluksi kovin paljon huolestuttanut hänen vaitiolonsa, vaan koetti hän selittää sen johtuvan aivan luonnollisista syistä. Kuitenkin ajan yhä kuluessa kasvoi hänen rauhattomuutensa muodostuen lopuksi piintyneeksi päähänpistoksi. Kaikki hänen ajatuksensa, kaikki hänen pyrkimyksensä olivat suunnatut yhteen ainoaan asiaan — kirjeen saamiseen häneltä. Hän ajatteli päivällä sitä jokainen tunti, yöllä hän siitä uneksi.
Tämä jännittynyt odotus, joka veti kaikki piiriinsä ja oli tulokseton, tuli välistä niin sietämättömäksi, että koko hänen olentonsa nousi jonkinlaiseen ruumiilliseen vastarintaan tämän tapaista kärsimystä vastustamaan. Välistä valtasi hänet katkeruus Vasiltseffiäkin kohtaan, jota hän syytti tuskastaan ja epätoivostaan. "Ellen minä koskaan olisi tuntenut häntä, olisin minä elänyt rauhassa ja huolettomana kuten sisareni", sanoi hän pelkuruutensa hetkinä. Kerran syntyi hänessä sellainen ristiriitaisten, tuskallisten tunteitten myrsky, että hän jonkillaisen raivostuksen valtaamana repi hänen viimeisen kirjeensä pieniksi palaisiksi. Mutta hän oli tuskin tehnyt tämän pyhyyden häväistyksen, ennenkuin ankara katumus tuli vihan sijaan. Hän tunsi inhoa itseään kohtaan ja työskenteli useita tuntia kootakseen revityt palaset, sovitellakseen niitä yhteen ja liimaillakseen niitä puhtaalle paperiarkille.
Oli jälleen kevät, mutta ei vieläkään mitään tietoa. Niin usein kuin ilma salli, meni Veera mäen rinteelle, josta saattoi nähdä Vasiltseffin hyljätyn talon, ja vietti siellä kokonaisia tunteja vanhalla, puoleksi mädänneellä penkillä tuskallisen tiedottomuuden huumaamana.