Eräänä päivänä istui hän siellä kuten tavallisesti, kun hän äkisti näki kyytivaunujen poikkeavan isolta maantieltä Vasiltseffin taloon päin.
"Mitähän tämä tietänee? Mihinkähän ne menevät?" ajatteli hän ja hänen sydämensä alkoi voimakkaasti tykyttää. "Ehkä ne ajavat ohitse ja edelleen seuraavaan kylään? Ei, siellä kolisevat ne vanhan puoleksi mädänneen sillan ylitse, tuolla kääntyvät ne koivukäytävään. Sieltä ei mene tie minnekkään muualle. Voi Jumala, kuka se mahtaa olla?"
Mielenliikutus oli niin raju hänessä, että jalat hänen allaan vapisivat ja että hän tuskin saattoi nousta paikaltaan. Hänen sydäntään pusersi tuskallinen aavistus, ja samalla kertaa kulki hänessä ilon ailahdus… "Vihdoinkin saan jotakin tietää! Mikä hyvänsä on parempi kuin tämä epätietoisuus."
Heittäen nopeasti shaalin olkapäilleen, juoksi hän naapuritaloon, mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät hänen askeleensa, sitä suurempaa ahdistusta tunsi hän sydämessään.
Rikkaruohoja kasvavalla pihalla seisoivat tyhjät vaunut, kyytitalon poika, joka oli jo ennättänyt ottaa lakin päästään ja kuivata hien kasvoiltaan, puuhailee nyt hevosia hoitaen. Suuri kaksoisportti, joka niin kauvan on ollut suljettuna, on selkoseljällään auki. Veera astuu etehiseen, saliin — ei näy ketään — siellä on kostea ja ummehtunut ilma; puoleksi suljetuista akkunaluukuista pääsee hämärä valo sisään. Huonekalut, pöytä, tuolit, sohva — kaikki on vielä samalla paikalla kuin hänen matkapäivänään. Tuon hirmuisen aamun muisto valtaa hänet äkisti uudistuneella voimalla.
Vasiltseffin työhuoneesta kuuluu ääniä. Veera menee sinne. Vanha talon renki yrittää avata akkunan luukkua, jonka säpit ovat ruostuneet eivätkä tahdo kulkea. Entinen keittäjätärkin seisoo siinä suuri avainnippu kädessään ja pyyhkielee silmiään esiliinaansa. Puoli hämärässä saattaa Veera töin tuskin erottaa vielä kolme olentoa kirjoituspöydän luona. Toisen tuntee hän vihdoin ispravnikiksi, toiset kaksi — matkapukuinen herra ja nainen — ovat hänelle aivan outoja.
Kun akkunaluukut vihdoinkin on saatu auki, tuntee ispravnik puolestaan hänet ja astuu esille.
"Kas tässä, sallikaa minun esitellä herrasväki Golubin, pari sukulaista Stepan Michailovitsch raukallemme. Tässä eräänä päivänä saivat he virallisen tiedon, että heidän serkkunsa oli kuollut Vjatkassa keuhkotautiin. Eilen saapuivat he kaupunkiin ja kääntyivät minun puoleeni saadakseen omaisuutensa haltuunsa. Lain mukaan joutuu perintötila heille —"
Yhden kerran osoitti luonto sääliä Veeraa kohtaan. Hän kadotti tajuntansa kuullessaan tämän surullisen uutisen ja sairastui heti sen jälkeen ankaraan aivokuumeeseen. Useita viikkoja makasi hän vuoteessa ja houraili alituiseen. Mutta sitten asettui kuume ja alkoi toipuminen. Veera palasi vähitellen elämään, voimistui hitaasti päivä päivältä. Kuten usein on laita nuorten, voimakasten luonteiden avaran taudin jälkeen, tunsi hän sanomatonta ruumiillista hyvinvointia, fyysillistä nautintoa tuntiessaan tasapainon palaavan kaikkiin elimistönsä osiin. Toipuvilla ominaisella itsesäilytysvaistolla poisti hän kaikki surulliset ajatukset mielestään ja kokosi kaikki sielunkykynsä pieniin jokapäiväisiin vaihteluihin potilaselämässään, jotka hänen silmissään muodostuivat suunnattoman suuriksi ja tarjosivat tilaisuuksia lapsellisen ilon taikka kärsimättömyyden ilmaisuihin. Kun hän vihdoin oli tullut kokonaan terveeksi, näyttivät tapahtumat hänestä olevan jo kaukana menneisyydessä ja ikään kuin mustan hunnun peittäminä.
Hänen vanhempansa ilmoittivat hänelle eräänä päivänä, että Vasiltseff ennen kuolemaansa oli tehnyt testamentin, jossa hän oli määrännyt hänelle koko sen osan omaisuuttaan, jota hän vapaasti saattoi käyttää — pienen, noin kahdenkymmenen tuhannen ruplan pääoman. Kiitollisuuden osoitteeksi tästä anteliaisuudesta katsoivat he myöskin asiakseen jättää Veeralle erään kirjelapun, jonka Vasiltseff oli kirjoittanut kuolinvuoteellaan.