"Sinä olet ollut minulle enemmän kuin tytär ja enemmän kuin rakas, Veera", sanoi hän siinä; "sinä olet ollut minun osani kuolemattomuudesta. Minä kuolen saamatta mitään aikaan maanpäällä. Minun elämäni on ollut ainoastaan hyödytöntä, toimetonta unelmaa, minä olen ollut kuin maan ruoho, josta psalmista sanoo — kerran niitettynä ei löydy enää yhtäkään jälkeä sen olemassa olosta. Mutta minä tunnen, minä tiedän, että sinä, rakastettu Veerani, olet kutsuttu johonkin suureen ja ihanaan. Mitä olen uneksinut, sen olet sinä täyttävä. Ja minä olen sinussa syntyvä uudestaan, ja se ijäisyysajatus, jonka minä olen tuntenut leijailevan koko elämäni ylitse, mutta jota minun ei koskaan ole onnistunut tavoittaa ja lausua julki, se on saapa muodon ja olemuksen sinun kauttasi!"

Veera tunsi joutuvansa salaperäisen liikutuksen valtaan lukiessaan näitä sanoja, jotka oli kirjoittanut nyt kuoleman jäykistämä käsi. Oli kuin olisi hän kuullut äänen haudan toiselta puolelta. Hän ei enää tuntenut samaa ankaraa itsekästä tuskaa kuin ennen, vaan hänestä tuntui, kuin näkymätön varjo olisi levinnyt koko hänen elämänsä ylitse ja ainaiseksi poistanut siitä kaiken pintapuolisuuden ja jokapäiväisyyden sekä kiinnittänyt hänen otsaansa salaperäisen merkin, jommoista ne kantavat, jotka on kutsuttu täyttämään jotakin elämäntehtävää.

Pian tuli kuitenkin toisenlaatuisia huolia ja velvollisuuksia, jotka eroittivat Veeran hänen persoonallisista suruistaan pakoittaen hänen kiinnittämään huomionsa toisiin.

Hänen vanhimman sisarensa oli vihdoinkin onnistunut päästä naimisiin erään upseerin kanssa, jonka rykmentti jonkun aikaa oli ollut majoitettuna heidän piirikaupungissaan, mutta pian sen jälkeen lähetettiin kokonaan toiseen osaan Venäjää. Toinen järjestyksessä, joka oli ikävystynyt vanhempainsa luona vietettävään elämään, seurasi sisartaan siinä salaisessa toivossa, että hänkin löytäisi jonkun sulhasen langon toverien joukosta.

Vorontzoffin talo tuli yhä synkemmäksi ja surullisemmaksi. Veeran äiti oli antautunut liiallisen ja ahdasmielisen uskonnollisuuden valtaan. Hän ympäröi itsensä nunnilla, pyhiinvaeltajilla ja "pyhillä miehillä", joita niin suurin joukoin löytyy Venäjällä, ja hartausharjoitukset ja pitkät, sisällyksettömät keskustelut puolihupsujen vanhojen uskonnollisten haaveksijattarien kanssa täyttivät niin tarkoin koko hänen elämänsä, ettei hän enää välittänyt omaisistaan vähääkään.

Veeran isää oli kohdannut halpaus eikä hän voinut enää liikkua nojatuolistaan. Hän oli tullut uudestaan lapseksi ja saattoi tuntikausia istua voivotellen ja itkien ja osoittaa kaikkia mahdollisia tottelemattoman, hemmoitellun lapsivekaran oikkuja. Veera oli ainoa, joka saattoi häntä hauskuuttaa, joka kärsivällisesti otti vastaan hänen ajattelemattomat vihan puuskansa ja lapselliset valituksensa, ja joka ei väsynyt kuuntelemasta hänen loppumattomia historioitaan, joissa hän lakkaamatta eksyi asioista ja sekaantui omiin sanoihinsa.

Kolme vuotta oli hän tuon vanhan, halvatun miehen sairaanhoitajatar ja alituinen seuralainen. Hän oli itse vähitellen vaipunut jonkinlaiseen tylsän välinpitämättömyyden tilaan, voimatta nähdä mitään loppua tälle raskaalle, lohduttomalle olotilalle, sillä lääkärit olivat selittäneet, että isä saattoi elää kituuttaa vielä monta vuotta tällä tavalla, puoleksi tiedotonna. Mutta kuolema saattoi oppineen tiedekunnan ennustukset häpeään ja vapautti Veeran äkkiä, kun hän sitä vähimmin odotti. Eräänä kauniina päivänä näytti isä nukkuvan tavallista rauhallisemmin, mutta kun Veera, kummastellen hänen tavattoman pitkää untaan, tahtoi herättää hänet, havaitsi hän hänet jo kankeaksi ja kylmäksi.

Hautausjuhlallisuus keräsi vielä kerran kokoon Vorontzoffin perheen hajaantuneet jäsenet. Mutta kun isä oli saatu maan poveen kätketyksi, erosivat he sillä kerralla ainaiseksi. Äiti selitti tahtovansa lopettaa päivänsä luostarissa, ja sukutila myytiin polkuhinnasta, sillä ei kukaan perillisistä osannut sitä hoitaa. Molemmat vanhemmat sisaret pitkittivät pintapuolista, huvitteluhaluista elämäänsä linnoitusväen piirissä, ja Veera, joka kuolleen ystävänsä testamentin kautta oli tullut pienen omaisuuden omistajaksi, päätti matkustaa Pietariin ja omistaa elämänsä kokonaan sille pyhälle asialle, jonka tähden Vasiltseff oli kärsinyt ja kuollut.

9.

Veeran Pietarissa oleskelun ensimäiset ajat olivat sarja pelkkiä pettymyksiä. Hän tuli havaitsemaan, ettei ollut läheskään niin helppoa, kuin hän oli luullut, olla hyödyksi elämässään. "Hyödyttäminen" merkitsi nimittäin hänelle, että hän joko itse työskenteli sorto- ja hirmuvallan poistamiseksi Venäjältä, taikka sitten auttoi niitä, jotka tähän päämäärään pyrkivät. Hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että millään muulla tavalla olisi saattanut olla hyödyksi. Mutta minne piti hänen kääntyä löytääkseen tämmöistä soveliasta työtä? Hänen keskustelunsa Vasiltseffin kanssa olivat aina olleet mitä ihanteellisimpia aatoksia luonteeltaan. He olivat lukeneet yhdessä vallankumouksellisia kirjoituksia, ja Vasiltseff oli kehittänyt hänen eteensä valtavan taulun siitä kurjuudesta, jossa koko ihmissuku elää, ja jolla on perustuksensa siinä, että olemassa olo on rakennettu molemminpuoliselle sorrolle ja kilpailulle, eikä vapaudelle ja yhteistyölle. Hän oli kertonut Veeralle nykyajan suurista marttyyreista ja vapaudensankareista, jotka olivat uhranneet sekä elämänsä että persoonallisen onnensa taistellessaan tämän suuren päämäärän puolesta. Veera oli ihastunut näihin sankareihin ja itkenyt heidän kohtaloaan, mutta hän ei ollut milloinkaan saanut opastusta siinä, mitä hänen määrätyllä hetkellä elämästään piti tehdä ollakseen heidän kaltaisensa.