Pitkissä yksinäisissä unelmissaan niinä vuosina, jotka seurasivat Vasiltseffin poislähtöä ja myöhemmin sattunutta kuolemaa, oli hän aina ajatellut olevan tärkeintä, jos hän voisi katkoa ne siteet, jotka lähinnä häntä kahlehtivat, ja päästä siitä pienestä suljetusta nurkasta, jossa hän eli, suureen, avaraan maailmaan. Hän melkein kuvitteli mielessään, että nihilistit muodostivat jonkunlaisen hyvin järjestetyn salaisen seuran, jolla oli selvä ohjelma ja määrätty työsuunnitelma. Hänen tarvitsi vaan muka tulla Pietariin, joka oli nihilistisen kiihotuksen ahjo ja kotipaikka, kun hänet heti otettaisiin tuon suuren, maanalaisen taisteluarmeijan riveihin ja hän saisi itselleen määrätyn tehtävän, vaikka kuinkakin vaatimattoman.
Näin oli hän koko ajan ajatellut. Ja nyt oli hän Pietarissa, vapaana menettelemään oman harkintansa mukaan, — mutta ei hän silti ollut sen viisaampi. Mistä piti hänen saada käsiinsä oikeita nihilistejä? — Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Suuri pettymys oli hänelle sekin, etten minäkään tuntenut keitään sellaisia, ja etten minä edes uskonut, että sellaista suurta, hyvin järjestettyä, vallankumouksellista puoluetta oli Venäjällä olemassakaan. Tätä hän ei ollut ottanut laskuissaan mukaan, hän oli odottanut minulta enempää.
Kuitenkin aluksi ja paremman puutteessa neuvoin minä häntä käymään luonnontieteellisillä luennoilla naisten korkeakoulussa, joka juuri silloin oli perustettu Pietariin. Sen hän tekikin, mutta hänellä ei ollut tieteellisiä taipumuksia. Toveriensakaan kanssa ei hän voinut sopia oikein hyvin. He olivat suurimmalta osalta iloisia nuoria tyttöjä, jotka harjoittivat opinnoita sitä varmaa päämäärää silmällä pitäen, että suorittaisivat mahdollisimman pian tutkinnon saadakseen sen jälkeen paikan opettajattarina ja pitääkseen huolta itsestään. Heidän pääasiallinen huomionsa oli nykyään keskitetty opinnoihin, ja heidän keskustelunsa koskivat melkein yksinomaan professoreita, luentoja, käytännöllisiä kokeita ja muuta sellaista. He eivät nähtävästi tunteneet pienimpiäkään "maailman tuskan" oireita. Vapaina hetkinään he mielellään tulivat yhteen ja huvittelivat parhaan taitonsa mukaan, ja kun tilaisuus tarjoutui, se on, kun he sattuivat yhteen miesylioppilasten kanssa, ei jonkunvertainen tanssi ja kiemailu ollut heille liian halpaa huvitusta.
Tämä ei ollut yhtään mitään yläilmoissa haaveilevalle Veeralle, joka suri suremistaan maailman kurjuutta ja vääryyttä. Hän oli ystävällinen tovereitaan kohtaan, antoi köyhimmille heistä rahallista avustusta, hoiti heitä, kun he sattuivat sairastumaan, mutta hän piti heitä ymmärtämättöminä lapsina ja loitolla itsestään. Opinnot sellaisinaan eivät häntä myöskään tyydyttäneet. "Saattaa olla riittävästi aikaa puuhata tieteellisissä kokeissa, kun kaikki ihmiset ovat onnellisia ja tärkein työ on suoritettu", oli hänellä tapana vastata aina, kun minä koetin herättää hänen halunsa tähän suuntaan. "Mutta niin kauvan kuin meidän ympärillämme kaikkialla ei ole muuta kuin kurjuutta ja kärsimyksiä, minä en todellakaan käsitä, kuinka ihmistä voi huvittaa kärpäsen silmän ihaileminen suurennuslasilla, jolla mieltä ylentävällä aineella meidän hyvä professorimme huvitti meitä kokonaisen tunnin tänään".
Saatuani selville, kuinka vähän Veeralla oli taipumusta luonnonhistoriaan, neuvoin minä häntä sen sijaan opiskelemaan kansantaloutta — mutta yhtä vähäisellä menestyksellä. Kuuluisimmatkin oppikirjat tässä tieteessä jättivät hänen kylmäksi ja väsyttivät häntä. Hänestä oli alunpitäen itsestään selvä selviö, joka ei mitään todistusta kaivannut, että ihmiset voivat tulla vasta sitten onnellisiksi, kun he jakavat kaikki keskenään ja poistavat kaiken yksityisomaisuuden, kaiken väärän pakon ja sorron. Mitä sitten maksoi vaivan riidellä loppumattomasti työpalkoista, korosta, luotosta ja muista tuollaisista ikävistä, käsittämättömistä asioista, jotka vaan hämmensivät ihmisen ja vieroittivat hänen ajatuksensa ainoasta todellisesta päämäärästä. Oikein ajattelevalle olennolle meidän päivinämme ei kysymys koske sitä: mikä on päämäärä? vaan ainoastaan: mikä on lyhin sinne johtava tie? Tämä merkitsee, mitä meidän tulee tehdä saadaksemme Venäjällä aikaan valtiollisyhteiskunnallisen vallankumouksen? Mutta tähän kysymykseen eivät mitkään kansantaloudelliset oppikirjat anna vastausta — siis ei maksa vaivaa niitä lukea.
Näin väitteli Veera. Kaikesta huolimatta, niin ihmeelliseltä kuin se voi näyttääkin, oli meistä kahdesta tullut sangen hyvät ystävät, se on, me tapasimme toisemme jotenkin usein ja tunsimme jonkunlaista persoonallista myötätuntoisuutta toisiamme kohtaan. Koko Veeran olemuksessa oli omituinen viehätysvoima, jokainen hänen liikkeensä oli niin miellyttävä ja sopusointuinen, ja ennen kaikkea oli hänen käytöksessään jotakin niin todellista, teeskentelemätöntä ja tiedotonta, että minua aina ilahutti hänen seuransa. Mutta minä en voinut jutella hänen kanssaan asioista, ja minä olin hänen suhteensa vilpittömästi pahoillani siitä, että hänen ajatuskykynsä oli niin vaillinaisesti ja niin yksipuolisesti kehitetty, ja että hän oli niin välinpitämätön kaikista niistä suurista ja jaloista henkisistä nautinnoista, joita meidän ajanmukainen sivistyselämämme tarjoo.
Hän puolestaan asetti ilmeisesti minut kaikkien muiden tuttaviensa edelle, mutta hänen oli mahdoton käsittää, kuinka minä saatoin tuhlata koko elämäni matematiikkaan. Matematiikan harjoittaja ei hänen silmissään ollut juuri parempi kuin jokin ihmeellinen alkuperäisolio, jota piintynyt päähänpisto ajeli ratkaisemaan loppumattomasti laskuopillisia ongelmoita, toiset toisiaan mutkikkaampia ja tarpeettomampia. Hänelle voidaan tosin antaa anteeksi hänen sokea kiihkonsa, koska se on viatonta, mutta samalla ei voi olla osottamatta jonkunlaista ylenkatsetta häntä kohtaan. Me kaksi siis kuljimme ja katselimme toisiamme jonkinlaisella molemminpuolisella alentuvalla säälillä, vaikka me siitä huolimatta pidimme toisistamme sangen paljon.
Mutta sitä mukaa kuin aika kului Veeran pääsemättä askeltakaan lähemmäksi sitä suurta päämäärää kohti, joka hänellä aina oli silmäin edessä, hän tuli yhä enemmän hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Tämä tyydyttämätön toiminnan kaipuu alkoi haitata hänen terveyttäänkin. Hänen poskiensa raitis lämmin väri vaaleni, ja ilme suurissa, tummansinisissä silmissä tuli päivä päivältä uneksivammaksi ja kaihomielisemmäksi.
Minä muistan erään kauniin talvipäivän, kun me kävelimme yhdessä Nevskillä. Taivas oli aivan pilvetön, ja aurinko paistoi hurmaavan iloisesti ja elähyttävästi. Tuntui melkein siltä, kuin olisi tultu siihen kimaltelevaan hopeavaltakuntaan, josta saduissamme niin paljon puhutaan. Kimalteleva hopea hohti suurten myymälöiden peililasiakkunoissa, kimalteleva hopea narisi meidän jalkojemme alla ja kimalteleva hopea pyrysi meidän ympärillämme ja tarttui meidän turkkiemme kauluksiin. Kirkas, kireä talvi-ilma teki kävelijän raittiiksi ja elämänhaluiseksi. Nevskin suunnattomasta leveydestä huolimatta saatoimme me ainoastaan hitaasti kulkea eteenpäin, niin suuri ihmisjoukko ympäröi meitä kaikilta puolilta — miehiä, naisia ja lapsia suurissa turkeissa ja karvakauluksissa ja ruusuisin poskin. Kaikki näyttivät he tänäpänä niin terveiltä, iloisilta ja hyväntahtoisilta.
"Ei, mutta kulkea tällä tavalla kaikkien näiden ihmisten joukossa", huudahti Veera äkisti, "ja ajatella että minä ehkä tietämättäni, aavistamattanikaan sivuutan yhden taikka toisen niistä joita etsin. Ehkä minä juuri tällä silmänräpäyksellä seison vierekkäin jonkun kanssa, joka voi antaa minulle haluamani tiedot. Ja kulkea sen sijaan näin välinpitämättömästi ja vieraasti toistensa ohi. Tiedätkös, minä tunnen oikein halua pysäyttää jokainen ihminen, joka näyttää älykkäältä ja myötätuntoiselta, katsahtaa häntä suoraan silmiin ja kysyä: oletko sinä yksi heistä?" — "Niin, tee se kaikin mokomin", vastasin minä tyynesti. "Ota esimerkiksi tuo kaunis upseeri, jolla on kiiltävät, kullatut olkalaput, taikka tuo nuori soma keikailija tuolla, joka niin itseensä tyytyväisenä katselee sinua monokelillaan. Etköhän tahtoisi alkaa heistä — hehän näyttävät niin lupaavilta". Veera kohautti olkapäitään ja huokasi syvään.