Mutta talven lopulla tapahtui jotakin, joka teki kerrassaan lopun kaikista hänen huolistaan ja auttoi häntä löytämään juuri ne, joita hän etsi. Tammikuussa kuiskailtiin miehestä mieheen, että oli tapahtunut suuria vangitsemisia kaikissa osissa maata, ja että hallitus oli päässyt erään hyvin järjestetyn, sosialistisen salaliiton jälille. Nämä huhut saivat pian vahvistuksen, ja virallinen tieto "Hallituksen sanansaattajassa" ilmoitti kaikille tsaarin uskollisille alamaisille, että oikeus oli saanut käsiinsä suuren joukon valtiollisia rikollisia, ja että hallitus aikoi panna oikeudenkäynnin vireille seitsemääkymmentäviittä syytettyä vastaan.

Tässä täytyy minun muutamalla sanalla koskettaa valtiollista asemaa Venäjällä tähän aikaan. Senjälkeen kuin Puolan kapina oli kukistettu. Karakasoff tehnyt epäonnistuneen murhayrityksensä Aleksanteri II:sta vastaan ja Tschernischevski karkotettu Siperiaan, oli alkanut verrattain tavattoman tyyneyden ajanjakso. Tosin ei puuttunut nytkään yhtä vähän kuin ennenkään epäiltäviä henkilöitä, ja yksityiset vangitsemiset ja hallinnolliset karkoitukset jatkuivat tavallista tasaista menoaan, mutta ei tapahtunut mitään rajua puhkeamista. Noiden tiheästi toinen toistaan seuranneiden, jos niin saan sanoa, kulkutaudin tapaisten murhayritysten aika Aleksanteri II:n henkeä vastaan ei ollut vielä alkanut. Ulkomailla tapahtuva vallankumouksellinen kiihotuskin oli huomattavassa määrässä muuttanut luonnettaan.

Oltuaan ennen suunnattuna pääasiallisesti valtiollisiin uudistuksiin, yksinvallan ja sortohallituksen kukistamiseen, oli se yhä enemmän tullut tarkoituksiltaan sosialistiseksi.

Sivistyneen, mieleltään vallankumouksellisen nuorison keskuudessa Venäjällä vallitsi luja vakaumus, että tuskin mitään saatettiin saavuttaa valtiollisella mullistuksella, niin kauvan kuin kansan suuri joukko oli vallan kehittymätöntä ja tietämätöntä, ja että sen vuoksi ainoa oikea menettely olisi levittää ennen kaikkea valistusta tämän suuren joukon keskuuteen. Mutta voidakseen tämän tehdä täytyi lähestyä kansaa, täytyi "yksinkertaistua", tulla itse kansaksi. Juuri tätä suuntaa ja tämän aikakauden ihmisiä kuvaa Turgenjeff niin mestarillisesti romaanissaan "Murtamatonta maata", ja juuri tähän verrattain viattomien ja yksinkertaisten valistajain joukkueeseen kuuluivat nuo edellä mainitut seitsemänkymmentäviisi syytettyä.

Tässä ei ollut kysymys mistään pommi- taikka dynamiitti-yrityksestä; useimmat olivat parempiin luokkiin kuuluvia nuoria miehiä ja naisia, joiden varsinainen rikos oli siinä, että he olivat pukeutuneet työmiehiksi ja hakeneet paikkaa jossakin tehtaassa siinä salaisessa tarkoituksessa, että herättäisivät tyytymättömyyttä muissa työmiehissä; moni oli tyytynyt käymään kapakoissa ja muissa julkisissa paikoissa ja siellä pitämään kapinallisia puheita taikka jakelemaan vallankumouksellisia kirjoituksia. Mutta tottumattomia kun he olivat kansan kieleen ja ajatustapaan, he olivat enimmäkseen suorittaneet tehtävänsä niin taitamattomasti, että tehtaanomistaja taikka kapakan isäntä taikka talonpojat itse antoivat heidät ilmi ja he joutuivat poliisin käsiin.

Mutta vaikka siis käytännölliset tulokset heidän vallankumouksellisesta toiminnastaan olivat olleet peräti vähäpätöisiä, päätti hallitus yhdellä iskulla tehdä lopun koko historiasta. Vangittiin niin monta valistajaa kuin käsiin saatiin — (tullakseen epäillyksi ja vangituksi tarvittiin ainoastaan, että oli jossain julkisessa paikassa näyttäytynyt työmieheksi pukeutuneena, vaikka tosiasiallisesti kuului korkeampaan yhteiskuntaluokkaan) — ja heidät lähetettiin kaikki Pietariin. Siitä huolimatta etteivät useimmat heistä edes tunteneet toisiaan nimeltä, tehtiin asia yhteiseksi heitä vastaan ja heidät yhdistettiin yhteisen syytteen alaisiksi. Hallitus päätti osoittaa ankaruutta, mutta oikeutta; syytetyt piti tosin tuomittaman eräässä hallituksen asettamassa erikoisessa komissioonissa, eikä juryssä, kuten tapana on muissa paitsi valtiollisissa jutuissa, mutta jokaisella heistä tuli olla oikeus hankkia itselleen asianajaja ja oikeudenkäynti oli oleva julkinen.

Nyt on itse asiassa valtiollinen oikeudenkäynti paras mahdollinen keino vallankumouksellisen mielialan levittämiseksi sellaisessa maassa kuin Venäjä, jossa välimatkat ovat pitkiä, persoonalliset yhtymiset asukasten kesken eri maakunnissa niin vaivalloisia ja kaikki julkinen keskustelu sanomalehdissä valtiollisista ja yhteiskunnallisista aineista ankarasti kiellettyä. Tavallisissa oloissa on nihilisteille kaikkea muuta kuin helppoa päästä kosketukseen hengenheimolaistensa kanssa. Heidän täytyy esiintyä erittäin varovasti sekä puheessa että toiminnassa ollakseen herättämättä poliisin epäluuloja, he eivät voi selittää mielipiteitään sanomalehdissä eikä julkisissa kokouksissa, ja salaisten kirjoitusten levittämisessä on niin suuri vaara ja vaikeus, että sitä tuskin milloinkaan voi tehdä missään suuremmassa määrässä. Moni nuori ihminen olisi sen vuoksi saanut Veeran tavoin kulkea vuosikausia ja haaveilla vallankumouksellisia ihanteita, saamatta tilaisuutta vallankumoukselliseen toimintaan, ellei valtiollisia oikeusjuttuja silloin tällöin olisi viritetty ja näyttänyt syrjäisille, minne heidän tuli kääntyä löytääkseen todellisia nihilistejä. Syytetyt herättävät melkein aina myötätuntoa hyvin laajoissa piireissä; itse istuivat he tosin lukkojen ja telkien takana, niin ettei heidän kanssaan voi päästä suoranaiseen yhteyteen, mutta heillä on aina ystäviä ja sukulaisia, joilla jotenkin suurella varmuudella voidaan olettaa olevan heidän mielipiteensä. Nämä voidaan hakea esille, näille voidaan osoittaa myötätuntoa, ja tämmöisissä olosuhteissa tullaan helposti ystäviksi keskenään, tuetaan ja kiihotetaan toisiaan molemmin puolin uuteen toimintaan. Näin käy useimmissa tapauksissa, ja jokaisen valtiollisen oikeusjutun jälkeen voidaan sanoa, kuten laulussa kerrotaan, "että jokainen, joka tehdään työhön kelvottomaksi, saa heti kymmenen tilalleen".

Näin kävi Veerankin. Ensi hetkestä lähtien, kun oikeudenkäynti tuli puheeksi, ei hän voinut muuta ajatella. Hän tutki ahkerasti jokaista "Hallituksen sanansaattajan" numeroa, joka siitä jotakin sisälsi, hän opetteli ulkoa kaikkien syytettyjen ja heidän asianajajainsa nimet, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin hän hankki itselleen tilaisuuden päästä persoonalliseen yhteyteen asianomaisten perheiden kanssa. Nyt aukeni niin laaja ala hänen toiminnalleen, kuin hän suinkin saattoi toivoa. Monella syytetyllä oli omaisia, joiden koko toimeentulo riippui heistä, 75 perheessä vallitsi suru ja epätoivo. Nyt oli Veeralla riittävästi ihmisiä lohdutettavana ja hoidettavana; nyt saattoi hän tuntea ylpeyttä siitä, että teki jotakin todellista hyötyä elämässään, ja nyt pääsi hän myös sellaisten henkilöiden kanssa kosketukseen, jotka olivat täydelleen samanmielisiä hänen kanssansa.

Minun tarvinnee tuskin mainita, ettei hän enää välittänyt luennoilla käymisestä, sillä hänen uudet ystävänsä saivat kaiken hänen aikansa, ja että hänen käyntinsä minun luonani tulivat yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi. Tavallisesti poikkesi hän sisään ainoastaan silmänräpäykseksi pyytääkseen minulta jotain palvelusta jonkun suojattinsa hyväksi. Milloin oli kysymyksessä kerätä hiukan rahaa perheelle, joka oli äärimmäisessä puutteessa perheen huoltajan tultua vangituksi, milloin taas oli kysymyksessä jonkun syytetyn lapset, jotka piti toimittaa johonkin hyväntekeväisyyslaitokseen, milloin jälleen oli pyydettävä jotakuta kuuluisaa asianajajaa ottamaan toimekseen vankien puolustuksen — sanalla sanoen, Veeralla oli täysi työ sekä itsensä että muiden tähden.

Huhtikuun lopulla oli kaikki valmistavat tutkimukset loppuun suoritettu, ja julkinen oikeudenkäynti alkoi. Kello kuudesta aamulla seisoi tiheään pakkautunut väkijoukko sen raatihuoneen edustalla, jossa juttua piti käsiteltämän. Ainoastaan ne, jotka olivat varustettuja erityisillä pääsykorteilla, pääsivät itse istuntosaliin, mutta suuri joukko vähemmän onnellisia, jotka eivät olleet voineet hankkia itselleen sellaisia, tahtoivat joka tapauksessa oleskella niin lähellä näytelmäpaikkaa kuin mahdollista saadakseen tuoreita tietoja.