Neljännestä vailla kymmenen avattiin portit, ja me onnelliset, joilla oli pääsyliput, saimme marssia suureen saliin kahden santarmirivin välissä, jotka tarkkaan ja epäluuloisesti tutkivat meidän kasvojamme ja ottivat selvän siitä, oliko meillä oikeutta päästä sisään, Muutamissa silmänräpäyksissä oli suuri, pimeä istuntosali täynnä ihmisiä. Jo ensi silmäyksellä saattoi havaita, että yleisö jakautui kahteen erilaiseen, jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Toiseen kuuluivat välinpitämättömät katselijat, jotka olivat tulleet sinne uteliaisuudesta ja katselivat kokonaisuutta kuin huvittavaa ja jännittävää näytelmää. Nämä olivat yleensä korkeampisäätyisiä, sillä, kuten sanottu, pääsykortin saantiin vaadittiin erikoista luotettavuutta, ja ne virastot, jotka olivat saaneet toimekseen niiden jakamisen, olivat saaneet ankaran määräyksen olla päästämättä keitään muita kuin täysin taattuja henkilöitä sisään. Tämän ryhmän naiset olivat melkein kaikki jo sivuuttaneet ensimäisen nuoruutensa; he olivat pukeutuneet tummiin väreihin, sillä hyvä aisti vaati, että heidän tuli olla tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta samalla kertaa ilmaisi heidän pukunsa silmään pistävää hienoutta. Useimmat heistä olivat ottaneet kiikarin mukaansa, ettei heiltä jäisi näkemättä yksikään piirre siitä tavattomasta näytelmästä, joka piti heidän silmäinsä edessä esitettämän, ja jonka vuoksi he olivat rikkoneet tapansa, nousseet näin aikaiseen ylös ja sekaantuneet tavallisen yksinkertaisen väen joukkoon. Herrain keskuudessa olivat univormut lukuisammat, ja siellä vallitsi sellainen loisto ja ritarimerkkien ja tähtien runsaus kuin kirkkaimmalla talviyön taivaalla. Ensimäisellä silmänräpäyksellä näytti jonkunlainen raskaus, jonkunlainen juhlallisuuden tunnelma painavan leimansa läsnäolijoihin. Mutta vähitellen nähtiin tuttuja, vaihdettiin tervehdyksiä, herrat tulivat niiden naisten luokse, jotka he tunsivat, ja tarjoutuivat hankkimaan heille paremman paikan, syntyi keskustelua, aluksi kuiskailevaa ja hillittyä, mutta sitten yhä äänekkäämpää ja vilkkaampaa. Ellei olisi ollut yksinkertaisia puupenkkejä, valkeiksi rapattuja, alastomia seiniä ja suuria, pikkuruutuisia verhottomia akkunoita, olisi melkein luullut olevansa jossakin seurustelutilaisuudessa.
Toisen ryhmän muodostivat syytettyjen sukulaiset ja lähimmät ystävät, joilta ei oltu voitu pääsyä kieltää. Laihat, surulliset kasvot, puutteelliset pukineet, synkkä, tuskallinen äänettömyys, kuumeen tapaisesti jännittyneet katseet, herkeämättä suunnattuina siihen oveen, josta syytettyjen piti tuleman — kaikki täällä osoittaa, kuinka hirmuisen todellista ja kamalaa tämä on, tämä näytelmä, jota kaikki istuvat odottamassa.
Kello kymmenen aukeavat perä-ovet ja oikeus astuu sisään. Tuomareita on luvultaan kaksitoista, kaikki senaatin jäseniä ja vanhanpuoleisia miehiä. Useimmilla heistä on useampia arvomerkkejä rinnassa kuin hiuskarvoja päässä; kuitenkin voidaan heidän joukossaan erottaa kaikki väliasteet komeasta, itsetietoisesta valtiomiehestä, jonka voidaan sanoa tuskin sivuuttaneen keski-ijän, hapuilevaan ukkoon asti lerpattavine alahuulineen ja sammuneine katseineen. Kun he hitaasti ja arvokkaasti olivat asettuneet paikoilleen punaisiin, shakilla päällystettyihin nojatuoleihin, avataan toinen ovi, ja seitsemänkymmentäviisi syytettyä tuodaan sisään, kukin kahden santarmin saattamana.
Kuinka ihmeellisiä rikollisia! Tosin näyttävät useimmat heistä hirmuisesti kärsineiltä ja laihtuneilta, mutta kuinka nuoria he ovat, pelkkiä lapsia kaikki tyyni! Vanhimmalla on vielä pitkältä kolmekymmenluvulle, ja nuorin on parahiksi täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Heidän on ollut pakko hankkia uudet vaatteet oikeudenkäyntiin, jonka vuoksi heissä on juhlallisuuden leima. Monet nuorista tytöistä ovat oikein kauniita; tämän ratkaisevan silmänräpäyksen jännitys panee heidän silmiinsä tavattoman, kuumeen tapaisen loisteen ja levittää heidän kuihtuneille poskilleen helakan punan. Kaikki nämä nuoret miehet ja naiset ovat pitkiä kuukausia istuneet yksinään ja hyljättyinä ahtaissa kopeissaan, ja kun he nyt astuvat suureen saliin ja saavat nähdä toinen toisensa, saavat nähdä omaisensa katselijain joukossa, valtaa heidät lapsellinen, vastustamaton ilo. He unohtavat aseman hirvittävän vakavuuden, he unohtavat tuomion, joka muutamien tuntien kuluttua on heistä julistettava ja moneksi, pitkäksi vuodeksi riistävä heiltä kaiken elämän ilon, he unohtavat kaikki, kaikki — he ainoastaan tuijottavat toisiinsa hellin, ihastunein katsein, ja santarmien vastarinnasta huolimatta onnistuu heille tarttua toistensa käsiin ja vaihtaa muutamia sanoja. Nähdessään nuo kauvan kaivatut, rakkaat kasvonpiirteet menettävät heidän ystävänsäkin katselijain joukossa kaiken mielenmalttinsa ja he hyökkäävät ilosta huutaen aitauksen luokse, joka erottaa syytettyjen penkit muusta salista. Se oli hetki, jota minä en luule kenenkään läsnäolijan voivan unohtaa koko elämässään. Nuo välinpitämättömät hienot naisetkin ja herrat näyttävät joutuvan tämän odottamattoman nuorekkaan mielenpurkauksen, harkitsemattoman innostuksen valtaan, ja heidän myötätuntoisuutensa kääntyy äkisti, vaikkakin vaan hetkellisesti, syytettyjen puolelle. Kun he ovat päässeet jälleen kotiin ja ennättäneet tyyntyä, he ehkä häpeävät annettuaan tämmöisen itseensä vaikuttaa, mutta tässä tilaisuudessa he eivät voi vastustaa yleistä ihastumista, monet ylhäiset naiset vilkuttavat nenäliinojaan inhotuille nihilisteille.
Kuitenkin, tätä kestää ainoastaan muutamia minuutteja. Santarmien onnistuu pian palauttaa järjestys ja sijoittaa kukin syytetty määrätylle paikalleen. Jutun käsittely alkaa.
Yleinen syyttäjä astuu esille lukemaan syytöskirjelmäänsä. Mutta huolimatta sen kauheasta tärkeydestä ja merkityksestä heille, eivät vangit kuuntele hänen kaunopuheliasta esitystään, he katselevat ainoastaan katselemistaan toisiaan ja koettavat silmillään sanoa toisilleen kaiken sen, jota he eivät saa lausua sanoilla. Ja huolimatta kaikista kärsimyksistään, huolimatta kauhuista, jotka heitä lähimmässä tulevaisuudessa odottavat, ei mikään syyttäjä maailmassa voi estää heitä tällä lyhyellä silmänräpäyksellä tuntemasta itseään onnellisiksi ja voitosta ylpeiksi.
Yleinen syyttäjä on vielä nuori mies, joka kaikin voimin tahtoo nopeasti ja varmasti ylentyä alallaan; — ja onkin hänen kaunopuheisuutensa suorastaan valtava. Lähes kaksi tuntia ponnistelee hän saadakseen esille mitä kamalimman ja pelottavimman kuvan vallankumouksellisesta liikkeestä Venäjällä. Kaikki syytetyt jakaa hän ryhmiin ja alaosastoihin yhtä nopeasti ja varmasti, kuin kasvien tutkija jakaa kuivuneet kasvit kasviossaan sukuihin ja lajeihin. Jokaista ryhmää vastaan tähtää hän erikoisen syytöksen ja esittää heidän rikoksensa kirkkain räikein värein; mutta syytettyjen joukossa on varsinaisesti viisi, jotka hän on valinnut kaunopuheliaisuutensa teräväkärkisinten nuolien uhreiksi. Kaksi heistä on nuoria tyttöjä, toinen vielä melkein lapsi, jolla on kapeat, kalpeat kasvot ja haaveksivat harmaansiniset silmät; hän on erään korkean virkamiehen tytär ja häntä suorastaan epäjumaloivat hänen toverinsa, jotka ovat antaneet hänelle lisänimen "pyhimys". Toinen tytöistä näyttää vähän vanhemmalta ja kuuluu ilmeisesti paljoa yksinkertaisempiin yksilöihin. Hän on jokseenkin karkearakenteinen, ja hänen leveissä, litteissä kasvoissaan, joissa ei ole yhtäkään jälkeä kauneudesta, on järkähtämättömän yksipäisyyden ja sokeimman kiihkon leima. Nuo kolme miestä ovat: tavattoman älykkään näköinen nuori työläinen, joka nihilistien on onnistunut kääntää mielipiteisiinsä, koulunopettaja, jonka keuhkotauti nähtävästi on viimeisellä asteellaan, ja lääkintätieteen ylioppilas, Pavlenkoff, juutalaista syntyperää.
Erittäin tätä viimeksi mainittua pitelee syyttäjä pahoin. Kun hänen vuoronsa tulee, ei hän enää voi hillitä katkeruuttaan. Hän kuvaa hänet jonkinlaiseksi Mefistofeleeksi. Kaikki muut syytetyt ovat tosin mitä vaarallisimpia pahantekijöitä, joita yhteiskunnan puhtaan itsesäilyttämisvaiston kannalta ei tule sietää riveissään, mutta heihin nähden on kuitenkin olemassa se lieventävä asianhaara, että he itse uskovat saarnaamiinsa mielettömiin ja turmiollisiin oppeihin. Mutta ei edes tätä voida lukea Pavlenkoffin hyväksi; hänelle on vallankumouksellinen käännytystoimi ainoastaan keino päästä itse kohoamaan ja vetää kaikki muut alas lokaan. Luonto on antanut hänelle tavallista paremman ymmärryksen, mutta tätä hyvää lahjaa on hän käyttänyt ainoastaan omaksi ja toisten vahingoksi. Seuraten ranskalaisten asianajajani esimerkkiä alkaa syyttäjä sen jälkeen esittää kuvausta Pavlenkoffin elämästä hänen aikaisimmasta lapsuudestaan lähtien. Hän maalaa hänet kunnianhimoiseksi pojaksi, joka kasvaa köyhässä, tuskin kunnioitettavassa juutalaisperheessä. Hänen vanhemmillaan itsellä ei ollut mitään siveellisiä periaatteita, joita he olisivat voineet istuttaa lapsiinsa vastustaakseen heidän huonoja vaistojaan. Muuan rikas juutalainen kauppias, joka oli huomannut pienen Samuelin sukkelaksi ja hyvälahjaiseksi ja oli sen vuoksi häneen mielistynyt, kustansi hänen opintonsa. Näitä hoiti hän kiitettävästi ja varttui yhä enemmän tieteissä, samalla kuin hänen siveellinen ihmisensä taas pysyi yhtä raakana ja kehittymättömänä kuin ennenkin. Suoritettuaan kokelastutkinnon pääsi hän lääketieteelliseen laitokseen, joka on tavaton menestys köyhälle juutalaispojalle, jonka sisarukset juoksentelivat paljain jaloin ja ryysyisinä pitkin katuja. Mutta sen sijaan että olisi kiittänyt kaikessa nöyryydessä Jumalaa ja hyväntekijäänsä tästä onnesta, havaittiin Pavlenkoffissa laitoksella ainoastaan mitä hurjinta katkeruutta kaiken sen puutteen ja kaikkein niiden nöyryytysten vuoksi, joita hän lapsena oli kärsinyt, ja mitä leppymättömintä vihaa kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Ymmärryksensä suuria lahjoja ja teräväpäisyyttään käytti hän saadakseen itselleen vaikutusvaltaa toveriensa yli, joista useimmat olivat parempien miesten lapsia, ja johdattaakseen heitä rikollisiin, turmiollisiin juonitteluihin. — Tähän tapaan pitkitti syyttäjä pitkittämistään ja lopetti puheensa vaatimalla oikeuden koko ankaruutta Pavlenkoffiin nähden, sillä sellaisia kohtaan ei saa mitään sääliä löytyä.
Syyttäjän tulisen puheen kestäessä oli minulla hyvää aikaa tutkia tarkoin Pavlenkoffin kasvojen piirteitä. Jossakin suhteessa oli hän huomattavin tovereidensa keskuudessa. Hän näytti toisia vanhemmalta ehkä ei niin paljon vuosiin kuin kehitykseen nähden, hänessä ei ollut jälkeäkään lapsellisesta kokemattomuudesta, jota useimmissa toisissa saattoi havaita. Hänen tummakkaat, jotenkin vahvasti juutalaispiirteiset kasvonsa näyttivät tavattoman älykkäiltä, ja saattoipa niitä sanoa kauneiksikin; mutta suun yläpuolella oli katkera, ilkkuva ja samalla kertaa aistillinen piirre, jonka ohessa paksut, helakanpunaiset huulet muodostivat epämieluisan vastakohdan kasvojen hienolle ja jalolle yläosalle. Sitäpaitsi oli hänellä pahana tapana rypistää silloin tällöin hermostuneesti otsaansa ja samalla napsutella sormirustojaan, joka oli erittäin ärsyttävää. Hän oli kaikista syytetyistä ainoa, joka ei osoittanut mitään erikoista liikutusta tuomiosaliin tullessaan; ehkä oli hän samalla se ainoa, joka ei siellä nähnyt yksiäkään rakkaita kasvoja, ei yhtäkään hellää, itkettynyttä silmäparia. Syyttäjän puheen aikana seurasi hän tarkoin hänen jokaista sanaansa ja kirjoitti silloin tällöin jotakin pieneen muistikirjaansa, mutta pysyi koko ajan kummallisen levollisena, silloinkin, kun syyttäjä kiivaimmin häntä ahdisti. Ellei olisi ollut noita edellä mainittuja hermostuneita rypistyksiä, jotka kerta toisensa perästä levisivät hänen kasvoilleen, olisi luullut, että hän tosin oli tarkkaavainen, mutta ei millään tavoin persoonallisesti asiassa oleva kuuntelija.
Kun syyttäjä oli lopettanut, pidettiin puolen toista tunnin väliaika. Syytetyt vietiin pois salista, tuomarit ja asianajajat kiiruhtivat syömään aamiaista, ja yleisökin poistui läheisiin ravintoloihin. Sitten jatkettiin oikeudenkäyntiä. Nyt oli asianajajain vuoro esiintyä puolustuspuheineen. Valtiollisen rikollisen asianajajana oleminen on jokseenkin arkaluontoinen tehtävä Venäjällä; tosin tarjoo valtiollinen oikeudenkäynti erinomaisen tilaisuuden suosion saavuttamiseksi, mutta jos pitää puheensa liian tulisen ja vakuuttavan, joutuu helposti epäiltäväksi hallituksen silmissä, ja joskus on tapahtunut, että oikeudenkäynnin loputtua se taikka tämä asianajaja, joka on osoittanut liiallista intoa, on hallinnollista tietä karkoitettu Pietarista. Mutta asianajajain suureksi kunniaksi täytyy minun sanoa, että vaarasta huolimatta heidän joukossaan aina löytyy miehiä, jotka mielellään antautuvat syytettyjen palvelukseen, ja tavallisesti kieltäytyvät he ottamasta mitään korvaustakaan vaivastaan. Niin oli laita tässäkin. Useimmat heistä suorittivat tehtävänsä lämmöllä. He eivät koettaneet vapauttaa syytettyjä siitä syytteestä, että he olivat ottaneet osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen, mutta he esittivät heidän toimintansa perusteet kauneimmassa ja jaloimmassa valossa ja selittivät heidän oppijärjestelmänsä mitä kaunopuheliaimmalla tavalla, lausuen puheessaan asioita, joita olisi ollut mahdoton julkisesti esittää, missään muussa tilaisuudessa. Oikeuden puheenjohtaja koetti useita kertoja hillitä heitä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoivat he taasen samaan tapaan.