Mieliala kuulijain joukossa tuli hetki hetkeltä yhä suosiollisemmaksi syytettyjä kohtaan. Kaikkein useimmat hienommasta seurapiiristä, jotka olivat tulleet tänne uteliaisuudesta, eivät olleet koskaan ennen ajatelleet vakavasti näitä kysymyksiä. Heidän ajatuskykynsä oli yhtä hidas ja yksipuolisesti kehittynyt kuin Veeran, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Samalla tavoin kuin Veera piti itsestään selvänä, että sosialismi oli yhteiskuntakysymyksen ainoa ratkaisu, olivat nämä ylhäiset naiset ja herrat tähän asti pitäneet selvänä, että kaikki nihilistiset aatteet olivat sulaa mielettömyyttä, ja kun he nyt saivat kuulla näitä aatteita ja oppeja kaunopuheliaasti seliteltävän; kun he saivat nähdä, että nuo kammotut nihilistit itse asiassa eivät olleet mitään hirviöitä, vaan nuoria, onnettomia, uhrautuvia ihmisiä, niin oli se heistä kuin ilmestys, ja he kääntyivät suorastaan vastakkaiseen mielipiteeseen. Se ylimielinen, keveästi ilkkuva sävy, joka alussa oli tämän yleisön osan tunnusmerkkinä, oli kadonnut täydellisesti ja sijaan oli tullut alituisesti kasvava jännitys, joka melkein uhkasi puhjeta täyteen innostukseen. Ainoastaan tuomarit istuivat hiljaa ja järkähtämättöminä paikoillaan antamatta asianajajain kaunopuheisuuden itseensä vaikuttaa. He olivat saaneet ohjeensa etukäteen, ja heidän kasvoillansa pysyi koko ajan välinpitämätön ylimielisyyden ilme, kuin olisivat he tahtoneet sanoa: "Eikö tämä ikävä, hyödytön lörpötys sitten milloinkaan lopu?"

Tuli ilta, ja puheenjohtaja selitti istunnon täksi päiväksi loppuneen. Seuraavana aamuna pitkittyi oikeudenkäynti ja jatkui näin neljänä seuraavana päivänä. Yleisön mielen kiintymys syytettyjä kohtaan ei väsähtänyt, vaan päin vastoin yltyi päivä päivältä. Viimeisimpiä ja vaikuttavimpia puheita oli se, jonka Pavlenkoff piti. Hänellä oli tosin ollut asianajaja, kuten toisillakin, mutta hän tahtoi kuitenkin käyttää laillista oikeuttaan ja puhua itse puolustuksekseen. Puhtaasti teknillisessä suhteessa oli hänen esityksensä tosin paljoa vähäpätöisempi kuin monien muiden, mutta juuri yksinkertaisuudellaan ja alkuperäisyydellään teki se sitä suuremman vaikutuksen. Hän lopetti jotenkin tällä tavalla:

"Yleinen syyttäjä on sanonut teille, että minä olen köyhä, kurja juutalainen, ja hän on sanonut totuuden. Mutta juuri sen vuoksi minä tiedän, miltä tuntuu olla köyhä, kurja ja kuulua ylenkatsottuun kansaan, minulla on lämmin myötätunto kaikkia niitä kohtaan, jotka kärsivät ja joita sorretaan; juuri sen vuoksi tahtoisin minä ponnistella poistaakseni kaiken köyhyyden, kaiken kurjuuden ja sorron maan päältä. Ja kun minä havaitsin, etten minä saisi mitään aikaan julkisesti toimimalla, ryhdyin minä kaikkiin tarjona oleviin keinoihin, kysymättä, olivatko ne laillisia vaiko eivät. Yleinen syyttäjä sanoo myöskin, että minua täytyy sen vuoksi, että olen aina ollut köyhä ja ylenkatsottu, rangaista ankarammin kuin muita. No hyvä, tehköön hän pahimpansa! Minä en ole kerjäävä armoa, sillä minä kuulun kansaan, joka on osoittanut, että se voi sietää ja kärsiä paljon!"

Kun kaikki asianajajat olivat lopettaneet puheensa, poistui oikeus harkitsemaan rangaistusta, joka kuhunkin syytettyyn oli sovellutettava. Suurin osa kuulijoita pysyi paikoillaan salissa odottaen jännityksessä tuomiota, joka muutamain silmänräpäysten perästä piti julistettaman.

Noin tunnin kestäneen neuvottelun jälkeen palasi tuomioistuin, ja presidentti alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukea tuomiota. Syytettyjen luku oli niin suuri, että viipyi melkein kolme neljännestuntia, ennen kuin hän pääsi loppuun. Useimmat heistä karkotettiin, kukin suurempaan taikka pienempään rikollisuuteensa katsoen, joko Siperiaan taikka Europan Venäjän läheisempiin taikka kaukaisempiin osiin. Mutta viisi syyllisintä, joista äsken puhuin, tuomittiin pakkotyöhön viidestä kahteenkymmeneen vuoteen; Pavlenkoff sai luonnollisesti ankarimman rangaistuksen; kaksikymmentä vuotta pakkotyötä, osakseen.

Hallituksen kannalta täytyi tätä tuomiota, joka määräsi rangaistustyötä ainoastaan viidelle seitsemästäkymmenestäviidestä syytetystä, katsoa sangen lieväksi; ennen oikeudenkäyntiä oli oikeastaan valmistauduttu paljoa pahempaan. Mutta kokoontuneen kuulijakunnan mielestä oli tämä tuomio musertava isku. Niinä viitenä päivänä, jotka oikeudenkäynti oli kestänyt, oli eletty syytettyjen elämää, oli opittu heistä tuntemaan itse kukin persoonallisesti, oli saatu katsahtaa heidän sisälliseen ihmiseensä, eikä nyt yhtäkkiä voitu tulla välinpitämättömäksi heidän vastaisesta kohtalostaan, ei voitu kuulla heidän tuomiotansa kuin jotakin välttämätöntä ja luonnollista, kuten on laita, kun sanomalehdistä luetaan tuon taikka tämän vieraan ihmisen surullisesta perikadosta.

Kun puheenjohtaja oli lopettanut, vallitsi kiusallinen, haudan kaltainen äänettömyys koko salissa; ainoastaan sieltä täältä kuului tukahutettu nyyhkytys. Minä katsahdin sattumalta Veeraan; hän seisoi nojautuneena erästä pylvästä vasten, kalpeana kuin kuolema, ja hänen pyöreiksi auenneet silmänsä tuijottivat eteensä niin ympäristöstään eronneina ja ihastuneina, että minä olen jotakin sellaista nähnyt ainoastaan marttyyrien ja henkiennäkijäin kuvissa.

Hitaasti ja äänettöminä alkoivat katselijat poistua salista. Ulkona vallitsi niin ihana kevätilma kuin ajatella taitaa. Vesi tippui kaikilta katoilta, ja pitkin käytäviä kohisi vallattomia puroja sulanutta lunta, joka oli uhitellut kaikkia talonmiehen ponnistuksia sen poisluomiseksi. Ihana, leppeä kevätilma tuntui kaksinkerroin suloiselta ja virkistävältä kaikkien niiden epäterveellisten huurujen jälkeen, joita oli hengittänyt raatihuoneen salissa. Koko oikeudenkäynti tuntui nyt kamalalta painajaiselta — oli vaikeata uskoa todeksi, mitä äsken oli saanut nähdä ja kuulla. Ilkeän näköhäiriön tavoin oli yhä vielä silmissä kuva noista kahdestatoista vanhasta, voimattomasta ukosta, jotka omalta osaltaan jo olivat tyhjentäneet kaiken, mitä elämällä on tarjottavana, ja jotka tyyninä ja itseensä tyytyväisinä olivat lausuneet tuon surullisen tuomion — tämän tuomion, joka riisti kaiken elämänilon seitsemältäkymmeneltäviideltä kukoistavalta olennolta, joille elämä vielä olisi saattanut muodostua ihanaksi, jos he vain olisivat saaneet elää niin kuin tahtoivat.

10.

Useita viikkoja kului Veeraa näkymättä taikka hänestä mitään kuulumatta. Minä puolestani olin alituisesti aikeissa mennä häntä tervehtimään, mutta kuinka olikaan, minulla ei ollut koskaan aikaa.