Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun minulla oli päivällisvieraita ja me juuri olimme nousseet pöydästä, aukeni äkisti ovi, ja Veera astui saliin. Mutta, suuri Jumala, mikä hänen on? Mikä muutos! huudahdin minä itsekseni nähdessäni hänet. Hän oli kuin uusi loistopainos kultaniteessä ja velinpaperilla entisestä Veerasta. Hän oli koko talven käynyt kuluneessa, mustassa hameessa, joka soveltui huonosti ja oli kuositon, oikea nunnakaapu, joksi minä sitä leikilläni sanoin, ja nyt esiintyy hän äkisti somassa, muodikkaasti ommellussa vaaleansinisessä suvipuvussa kaukaasialaisine hopeavöineen uumalla. Tämä vaatetus puki häntä erinomaisesti, ja hän näytti siinä vähintäin kuusi vuotta nuoremmalta. Mutta ainoastaanko puku aiheutti tämän merkillisen muutoksen hänen ulkomuodossaan? Hän näytti aivan säteilevän ja voitosta riemuitsevan. Poskilla hehkui lämmin puna, ja tummansiniset silmät suorastaan syöksyivät tulta. Minä tiesin entuudestaan, että Veera oli kaunis, mutta että hän oli tuollainen kaunotar, sitä en ollut kuitenkaan koskaan aavistanut.
Useimmat vieraistani näkivät hänet nyt ensi kertaa, ja astuessaan saliin herätti hän sen vuoksi suunnatonta huomiota. Ei viipynyt montakaan minuuttia, ennenkuin kaikki olivat hänen ympärillään; hänen tavaton kauneutensa hurmasi toisia naisiakin. Kaikissa edellisissä tilaisuuksissa, kun Veera odottamatta oli tullut luokseni ja tavannut luonani vieraita henkilöitä, oli hän arkana vetäytynyt johonkin nurkkaan, ja mahdotonta oli ollut saada häneltä sanaakaan. Ujona luonteeltaan vältti hän vaistomaisesti kaikkia uusia tuttavuuksia, joista hän etukäteen saattoi aavistaa, etteivät ne olleet myötätuntoisia hänen ihanteilleen. Mutta tänään oli toisin. Veera näytti olevan tavattoman armollisessa ja hyväntahtoisessa mielentilassa ja osoitti ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kaikkia kohtaan. Oli kuin suuri ilo olisi hänessä kuohunut ja niin täyttänyt koko hänen olentonsa, että se virtasi hänen ympäristöönsäkin.
Hän ei ollut koskaan voinut kärsiä kohteliaisuuksia kauneutensa johdosta, mutta sellaisetkin otti hän nyt tyynesti vastaan, osoittaen olevansa siitä hiukan mielissäänkin ja torjuen ne leikkisästi itsestään, niin iloisesti, nopeasti ja sattuvasti, että minä ihmetellen ainoastaan tuijotin häneen. Mistä sai hän kaiken tämän? Osoittihan hän sekä hienoston tapoja, sukkeluutta että keikailua. Siinäpä nähdään, kuinka veren ääni aina ilmaisee itsensä, ajattelin minä. Niin nihilisti kuin hän onkin ja tahtoo olla, pistää kuitenkin äkisti hienoston nainen esiin!
Mutta tämä tavaton ilmiö ei kestänyt kauan. Veeran eloisuus loppui tuota pikaa, hänen puheliaisuutensa tyrehtyi, ja hänen silmiinsä tuli väsynyt, hiukan ylenkatseellinen ilme. Täysikasvuiselle ihmiselle sattuu joskus, että hän jonkun ylenmääräisen onnen huumaamana, josta hän on tullut osalliseksi ja jonka hän yksin tuntee, äkisti antautuu leikkimään lasten kanssa ja jonkun hetken riehuu, juoksee ja huutaa pahemmin kuin kukaan heistä, mutta sitten yhtäkkiä väsyy kaikkeen, kun pienokaiset juuri parahiksi ovat leikkiin innostuneet, eikä silloin tiedä, kuinka hän heistä pääsisi, juuri näin näytti minusta Veeran laita nyt olevan.
"Eivätkö sinun vieraasi pian mene? Minun täytyy puhua vakavasti kanssasi", kuiskasi hän minun korvaani.
Onneksi rupesivat vieraat pian tekemään poislähtöä, ja sali tyhjeni vähitellen.
"Mikä sinun on, Veera? Minä en tunne sinua enää?" kysyin minä heti kun olimme jääneet yksin.
Vastauksen asemasta näytti Veera minulle vasemman kätensä nimetöntä sormea, jossa minä nyt vasta suureksi kummakseni keksin sileän kultasormuksen.
"Oletko sinä kihloissa, Veera?" huudahdin minä.
"En, jo naimisissa. Kello kaksitoista tänään vietettiin hääni".