"Mutta, näetkös, niitä löytyy erilaisia pakkotöitä. Jos hän olisi tavallinen, ei valtiollinen rikollinen, taikka ellei edes yleinen syyttäjä olisi häntä niin pahaksi maalannut, niin olisi asia kokonaan toinen. Silloin lähetettäisiin hän Siperiaan, joka ei olisi niin vaarallista. Eläähän Siperiassakin ihmisiä, ja siellä löytyy nyt niin suuri joukko valtiollisia rikollisia, että he siellä muodostavat melkein jonkunlaisen vallan, johon nähden virastojen on pakko osoittaa jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Jos joku tähän aikaan lähetetään Siperiaan, hän tuskin sitä suree, hän tietää, että vaikkakin siellä tulee olemaan vaikeata, voi hänelle kuitenkin joskus onnistua saada tavata hengenheimolaisiaan. Hän ei ole vielä kokonaan hyljätty eikä poissysätty — hänellä on vielä toivoa. Ja jos jollakulla on liiaksi ikävä Siperiassa, on hänellä onneksi aina karkaamistie tarjona; sieltä on monta karannut. Mutta virastoilla on, kuten tiedät, pahempia rangaistuslaitoksia kuin Siperia. Pahimmille valtiollisille rikollisille, se on, kaikkein vaarallisimmille, on Schlüsselburgin linna olemassa, niin sanottu Alexjevskin etuvarustus. Sitä, jonka hallitus tahtoo täydellisesti tuhota, ei lähetetä Siperiaan suorittamaan rangaistustaan, vaan tähän vankeushelvettiin, joka meillä on aivan Pietarin edustalla, ihan korkeimpien viranomaisten silmäin edessä. Mistään leppeydestä taikka mistään myönnytyksistä vankeja kohtaan ei siellä koskaan voi tulla edes kysymystä. Yksinäisyysjärjestelmää sovellutetaan siellä kaikessa julmuudessaan. Se joka kerran on sinne tullut, on elävältä haudattu. Hän ei saa seurustella toisten vankien kanssa taikka ottaa vastaan kirjeitä ystäviltään eikä antaa itsestään mitään tietoja. Hän on poistettu elävien luvusta — siinä koko asia. Että Schlüsselburgin linnaa sen vuoksi pidetään samana kuin kuolemanrangaistus, sen tiedät. Meidän virastomme eivät muutoin juuri ole ujoja luonnostaan mutta ne varovat kirjoittamasta vallan usein kuolemantuomioiden alle — tuntuu kuin ne häpeisivät ulkomaita — ja sen vuoksi ovat ne löytäneet tuon Alexjevskin etuvarustuksen. Kuuluu paremmalta tuomita ihmisiä sinne kuin hirteen, ja tulos tulee samaksi. Suuri joukko valtiollisia rikollisia on suljettu sinne, mutta vielä ei ole kuultu, että kukaan olisi sieltä palannut. Tavallisesti muutamain kuukausien kuluttua, korkeintaan yhden taikka kahden vuoden perästä, saavat sukulaiset tietää, että se taikka tämä valtiollinen vanki on kuollut keuhkotautiin taikka tullut mielenvikaiseksi ja itse lopettanut päivänsä. Enempää kuin kolme vuotta ei kenenkään sanota kestäneen Schlüsselburgissa. Ja tämmöiseen hirvittävään kuiluun pitäisi nyt Pavlenkoff suljettaman!"
Veera vaikeni, kalpeana mielenliikutuksesta. Hänen äänensä vapisi, ja pitkissä silmäripsissä riippui kyyneleitä.
"Mutta kuinka saatoit sinä sitten pelastaa hänet?" kysyin minä innokkaasti.
"Odota, puhun siitä heti", jatkoi Veera tyynnyttyään hiukan. "Kun minä sain kuulla, mikä kohtalo Pavlenkoffia odotti, tuli minun häntä niin sanomattomasti sääli. Ei yöllä eikä päivällä, mikä suinkin oli omalle varalleni, hän mennyt ajatuksistani. Minä menin hänen asianajajansa luokse ja kysyin, eikö ollut mahdollista löytää jotakin keinoa hänen pelastamisekseen. 'Ei, mahdotonta', vastasi asianajaja. 'Toinen olisi asia, jos hän olisi naimisissa, — siinä tapauksessa olisi vielä jotain toivoa. Vaimolla on nimittäin meillä laillinen oikeus, jos hän tahtoo, seurata miestänsä rangaistustyöhön. Jos nyt Pavlenkoffilla olisi vaimo, niin voisi hän jättää pyyntökirjelmän keisarille anoen saada seurata häntä Siperiaan, ja keisarin mieli ehkä heltyisi eikä hän tahtoisi kieltää häneltä hänen laillista oikeuttaan; mutta onnettomuudeksi on Pavlenkoff nuorimies". — —
"Sinä ymmärrät", jatkoi Veera, päästen jälleen tyyneeseen asioimisääneensä, "että kun minä kuulin nämä sanat, minulle heti kävi selville, mitä minun oli tekeminen. Minun täytyi pyytää tsaarilta lupaa saada mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa".
"Mutta Veera", huudahdin minä, "etkö sitten ollenkaan ajatellut, mitä sellainen askel merkitsisi sinulle? Sinähän et tunne ollenkaan Pavlenkoffia; minkälainen mies hän on? Onkohan hän sellaisen uhrauksen arvoinen sinun puoleltasi?"
Veera katsahti minuun ankarasti ja kummastuneena. "Ja tämän sinä sanot täysin vakavasti?" kysyi hän. "Etkö sinä huomaa, että ellen minä tekisi kaikkea, kaikkea, kuuletkos, mikä minun vallassani on häntä pelastaakseni, niin tulisin minä itsekin osaltani rikolliseksi hänen perikatoonsa. Vastaa minulle omantuntosi mukaan, — jos sinä Vielä olisit vapaa, etkö sinä itsekin tahtoisi mennä naimisiin hänen kanssansa?"
"En, Veera, sitä en todellakaan uskoisi tekeväni", vastasin minä aivan suoraan.
Veera katseli minua ylenkatseellisesti. "Siinä tapauksessa surkuttelen sinua", sanoi hän ainoastaan ja jatkoi sitten: "mutta kaikin puolin, mitä minuun tulee, oli asia selvä — minun ei tarvinnut aprikoida, oliko vai eikö minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa. Mutta kuinka se kävisi päinsä, siinä oli vaikeus".
"Kun minä ilmoitin päätökseni asianajajalle, väitti hän ensi silmänräpäyksessä, ettei se ollut ajateltavissakaan — minä en koskaan saisi lupaa. Minä en itse tietänyt, kuinka olisi meneteltävä, mutta äkisti juolahti minun mieleeni, että löytyi henkilö, joka saattoi minua auttaa. Olethan kuullut puhuttavan kreivi Ryljejeffistä?"