"Entisestä ministeristä, — kuka ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Sanotaan hänen vielä olevan, vaikka hän jo on luopunut valtiotoimista, tsaarin lähimpiä luottamusmiehiä. Mutta mitä yhteyttä sinulla saattoi olla hänen kanssansa?"
"Niin, näetkös, hän on kaukainen sukulainen meille, mutta ei se yksin voinut mitään vaikuttaa — pääasia on, että hän kerran on ollut vakavasti rakastunut äitiini. Pienenä tyttönä sain monta kertaa häneltä makeisia ja lahjoja. Luonnollisesti ei ollut koskaan siihen asti pälkähtänyt päähäni muistuttaa häntä olemassaolostani — mitäpä olisi minulla ollut tekemistä sellaisten ihmisten kanssa kuin hän? Mutta nyt kuvittelin heti mieleeni, että hän voisi olla minulle avuksi. Minä sen vuoksi kirjoitin hänelle ja pyysin päästä puheille. Hän vastasi viipymättä ja määräsi tunnin, jolloin ottaisi minut vastaan".
"No", kysyin minä uteliaasti. "Sinä peljästytit kai ukko paran puolikuoliaaksi? Tuliko hän hyvin iloiseksi saadessaan sinussa nähdä nuoruutensa rakastetun?" Minä muistuttelin kaikkea, mitä olin kuullut vanhasta kreivistä, kuinka hän oli tullut hyvin hurskaaksi ja jumaliseksi ja vietti kaiken elämänsä paastossa ja rukouksessa. Lieneepä se ollut ihmeellinen keskustelu, hänen ja Veeran välinen — ja minä hymyilin tahtomattani, kun sitä kuvittelin mieleeni.
"Siinä ei ole mitään naurettavaa, eikä vähintäkään hullunkurista", huudahti Veera loukatulla äänellä. "Mutta nyt sinä saat kuulla, kuinka ovela minä osaan olla, ja kuinka valoisia aatteita minä välistä saan", lisäsi hän iloisesti. "Sinä kuvittelet kai, että minä esiinnyin hänen luonaan nihilistinä? Niin, se juuri olisi ollut oikea tapa! Ei, minä tiedän kyllä, että tuollaiset vanhat syntiset, vaikka he tekeytyvät jumalisiksi vanhoilla päivillään, edelleenkin ovat yhtä heikkoja kauniit kasvot nähdessään. Jos he näkevät kauniin tytön, niin he heti lauhtuvat, tulevat liikutetuiksi eivätkä voi kieltää häneltä mitään. Sen vuoksi tein itseni niin hienoksi kuin mahdollista, ennenkuin menin hänen luokseen, ja hankin varta vasten tämän puvun" — Veera osoitti tyytyväisenä pukuaan ja tekeytyi sen jälkeen vaatimattomaksi — "tiedän kyllä, kuinka pitää olla, usko pois!
"Kreivi oli määrännyt vastaanottoni kello yhdeksän aamulla, ja minä menin sinne ilmoitetulla ajalla. Mutta minäpä sanon sinulle, että nuo suurherrat osaavat elää! Katuvaisen parannuksen tekijän, joka tahtoo sovittaa syntinsä, ei varmaankaan sovi asua sellaisessa palatsissa! Kun tullaan pihaan, luulee astuneensa luostariin, niin hiljaista ja rauhallista; ei mikään melu kadulta tunkeutunut tänne. Joku oven vartija tapparakeihäs kädessä asettui tielleni ja näytti niin kunnioitusta vaativalta, kuin olisi hän itse ollut ainakin ministeri. Ensin hän ei tahtonut laskea minua sisään, mutta kun minä näytin kreivin kirjeen, löi hän kerran erääseen seinässä olevaan kuparilevyyn, ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi, kuin maasta nousseena, korkeavartaloinen, nauhoilla koristeltu lakeija meidän edessämme. Hän vei minut sisälle ja ylös kukilla kaunistettuja marmoriportaita, jotka olivat niin leveitä, että niitä olisi voinut vaunuilla ajaa. Siellä ylhäällä me tapasimme toisen lakeijan, yhtä pitkän ja nauhoitetun kuin ensimäinen; hän vei minut monen huoneen läpi, kunnes hän vuorostaan jätti minut uudelle livrepukuiselle palvelushengelle. Sillä tavalla kuljetettiin minua salista toiseen. Kaikkialla oli erivärisistä puulajeista tehtyjä parketti lattioita, kiiltävän sileitä ja niin liukkaita, että sai olla varuillaan ollakseen kaatumatta. Katot olivat koristeltuja, kaikkialla seinillä välkkyi peilejä kullatuissa raameissa, ja sametilla päällystetyt huonekalutkin olivat kullattuja. Mutta tyhjää ja autiota oli kaikissa huoneissa, ei näkynyt yhtään elävää sielua, paitsi minä ja lakeija. Meidän askeleemme synnyttivät kaijun parkettilattiaa vastaan — alituisesti kuulosti, kuin joku olisi tullut astellen meitä kohti, mutta kun katsahdin ylös, näin ainoastaan oman kuvani ympärillä olevista peileistä. Aloin todellakin tuntea hiukan nolostumista ja alakuloisuutta; lakeija kulki niin tärkeänä ja äänettömänä ja silmäili minua ylimielisellä ylenkatseella, kuin olisi hän ajatellut: 'Annappas olla, etkö sinä siinä luiskahda nurin taikka tee jotakin muuta sopimatonta, joka ei ole täällä tapana…' Vihdoinkin vietiin minä kreivin yksityiseen kabinettiin, jossa minut otti vastaan hänen kamaripalvelijansa. Toiset lakeijat, jotka ennen olivat minua johdattaneet, olivat olleet pitkiä ja koreisiin livreihin puettuja, mutta tämä oli vähäinen ukko ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja yksinkertaisessa nutussa, joka näytti vähän kuluneeltakin, ainoastaan kasvot olivat viisaat ja ovelat kuin vanhalla valtiomiehellä. Hän katsoi minua tutkien päästä jalkoihin, aivan kuin olisi tahtonut lukea sisimpääni, ja sanoi sen jälkeen hitaasti: 'Olkaa hyvä ja odottakaa tässä, armollinen neiti. Hänen ylhäisyytensä kreivi on juuri noussut ylös ja suvaitsee toimittaa rukoustaan.'
"Minä jäin yksin kabinettiin. Se oli suunnattoman suuri huone, jonka toisesta päästä varmaankin oli vaikeata erottaa, mitä toisessa tehtiin. Täällä ei kuitenkaan ollut yhtään peilejä eikä kultauksia ainoastaan yksinkertaisia tammisia huonekaluja, tummia oviverhoja ja kaihtimia; akkunatkin olivat puoleksi peitossa, niin että huoneessa vallitsi täydellinen hämärä. Yhden nurkan täytti kokonaan suuri pyhimyskaappi, jonka edessä muutamia lamppuja paloi.
"Minä istuin siinä ja odotin, ja aika tuntui minusta loppumattoman pitkältä. Kreivi ei tullut näkyviin. Vihdoin sai kärsimättömyys minussa vallan ja pani minut kuuntelemaan. Erään oviverhon läpi kuului epäselvää, yksitoikkoista muminaa. Minä olin peräti väsynyt odottamaan, hiivin sen vuoksi sinne ja nostin hiljaa verhon poimua. — Minä näin erääseen toiseen huoneeseen, joka oli kokonaan verhottu mustalla kuin katoolilainen rukoushuone, täynnä pyhimysten kuvia, ristiinnaulitun kuvia ja palavia pieniä lamppuja. Yhdessä nurkassa seisoi pieni raihnainen ukko, enemmän muumion kuin inhimillisen olennon näköinen, joka mumisi rukouksia, tehden alituisesti ristinmerkkejä ja lankeillen polvilleen; kaksi pitkää lakeijaa, yksi kummallakin puolella pitivät hänestä tukien kiinni ja kumartelivat ja nouseskelivat kuin nukkepari, auttaessaan ukkoa milloin laskeutumaan polvilleen, milloin nousemaan ylös. Toinen heistä laski kuuluvalla äänellä, ettei sekaantuisi laskuissaan, kuinka monta polvistumista hänen ylhäisyytensä tänään suvaitsisi tehdä…
"Se minkä näin, tuntui niin hassulta, että kaikki ujouteni katosi. Samassa laski lakeija neljäänkymmeneen, ja kreivi lopetti heti hartautensa. Minä ennätin parahiksi irtautua verhosta ja ottaa ujon muodon päälleni, kun hän jo seisoi edessäni.
"Saatuaan nähdä minut huudahti hän: 'Herra Jumala, siinähän on Marja (se oli äitini nimi), Marja ilmi elävänä!' Sitten hän vähän itki, siunasi minun ja teki ristinmerkin, ja minä suutelin hänen kättänsä ja koetin myös pusertaa kyyneleen silmästäni. Vähitellen alkoi hän palauttaa vanhoja muistoja ja tuli yhä enemmän liikutetuksi; minä en ollut tyhmä, vaan antauduin hänen mielialaansa, en sanonut sanaakaan asiastani, vaan kerroin hänelle monta pientä tapausta, kuinka minun äitini yhä oli muistellut häntä, kuinka hänestä uneksinut ja niin edelleen. — Mistä juuri silloin kaiken tämän otin, sitä en totisesti itsekään enää tiedä!
"Hänen ylhäisyytensä pehmeni pehmenemistään kuin vanha kissa, jota kyhnytetään korvan taakse. Hän alkoi tuumia monenmoisia suunnitelmia minun hyväkseni ja lupasi minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista; hän lupasi esitellä minut hovissa, niin, olipa silmänräpäys, jolloin hän ajatteli tehdä minusta ottotyttärenkin itselleen, — hänellä ei nimittäin ollut yhtään perhettä, sillä sekä hänen vaimonsa että kaikki lapsensa olivat kuolleet.