"Kas niin, jatka, jatka, ole kiltti", joudutin minä häntä. "Mitä hänen ylhäisyytensä sanoi?"
"Ensin hän hirmuisesti suuttui; hän käveli huoneessa edes takaisin, mutisi itsekseen, kuten kaikki vanhat kiivastuessaan, vieläpä niin ääneensä, että saatoin erottaa sanat: 'Onneton lapsi! Unohtaa itsensä siihen määrään! Kun on vielä niin hyvästä perheestä! Hän ei ansaitse, että hänen hyväksensä mitään tehdään, mutta hänen äitinsä tähden täytyy kai koettaa pelastaa häntä ja jollakin tavalla hävittää synti.'
"Sillä tavalla käveli hän, mutisten, edes ja takaisin. Minä kuuntelin ja olin valmis räjähtämään nauruun, mutta otin päälleni murtuneen muodon, panin käteni ristiin ja istuin siinä uskaltamatta nostaa silmiäni — sanalla sanoen, kuin todellinen Magdalena."
"Vihdoin seisahtui hän eteeni ja sanoi ankarasti, ikäänkuin käskien:
"'Istahda, Veera ja kirjoita heti armolliselle herrallemme, tsaarille, että sinä heittäydyt hänen jalkoihinsa ja rukoilet häneltä lupaa saada mennä naimisiin kurjan viettelijäsi kanssa. Minä otan toimekseni viedä anomuskirjelmäsi perille ja laittaa niin, ettei asiasta tule mitään juoruja'. Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän torjui sen kylmästi, sanoen: 'Minä en tee tätä sinun tähtesi, vaan äitisi tähden'.
"Minä aloin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, mutta äkisti ilmeni uusi vaikeus. Hän saneli kyllä minulle hakemukseni, mutta siinä ei ollut sanaakaan Siperiasta. 'Mutta Siperia?' Kysyin minä arasti. 'Minun tulee kai seurata miestäni Siperiaan?' Ukko veti suutaan nauruun. 'Ei suinkaan', sanoi hän, 'sitä ei kukaan sinulta vaadi. Kun synti on poistettu, voit sinä elää, missä tahdot, rehellisenä ja kunniallisena leskenä'. Voit arvata, että minä peljästyin, nämä sanat kuullessani!
"Mitä oli nyt tehtävä? Minä en uskaltanut näyttää liiaksi yksinäiseltä Siperian suhteen, koska pelkäsin hänen voivan epäillä jotakin, — kaikki olisi ollut mennyttä, jos hän olisi arvannut asian oikean laidan. Minä en tiennyt, kuinka minun olisi tullut menetellä. Mutta äkisti minä sain päähäni onnellisen ajatuksen. Minä sanoin hänelle, että minä katumuksessani tahdoin ottaa tämän taakan kantaakseni ja seurata miestäni Siperiaan puhdistuakseni sillä tavalla synnistä. Niin, kas tätä saattoi ukko ymmärtää, se oli hänen mieleistänsä. Hän tuli liikutetuksi ja sanoi, ettei hän tahtonut estää minua… 'Se on Jumalan asia', sanoi hän. Vieläpä hän siunasikin minua erotessamme sekä otti seinältä erään pienen pyhimyskuvan ja ripusti sen kaulaani."
"No, ja sitten — kuinka sitten kävi?" kysyin minä.
"Sitten meni kaikki, niin sanoakseni, itsestään. Minä palasin kotiin sanomatta kenellekään sanaakaan, missä olin ollut. Mutta viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun minun emäntäni, jonka luona asun, eräänä kauniina päivänä tuli juosten luokseni, vallan punaisena ja hengästyneenä, ojensi minulle erään käyntikortin ja tohautti niin pian kuin kykeni mielenliikutukseltaan: 'Joku kenraali tulee teidän luoksenne, joku korkea ja ylhäinen herra; hän on lähettänyt ylös livrepukuisen palvelijansa ja kysyy, onko armollinen neiti kotona. Hänen täytyy välttämättömästi tavata teitä, itse istuu hän alhaalla vaunuissaan ja odottaa.'
"Minä katsoin korttiin; siinä seisoi: 'Hänen ylhäisyytensä ruhtinas Gelobidski' ja alle oli lyijykynällä kirjoitettu: 'kreivi Ryljejeffin puolesta'. Minä aavistin heti millä asialla hän tuli.'Pyytäkää häntä nousemaan ylös', sanoin minä. Emäntäni joutui vallan suunniltaan. 'Ah, pyhä isä Jumala', huudahti hän, 'kuinka se voi käydä päinsä? Niin hieno ja ylhäinen herra! Täällähän on vallan epäsiistiä! Ja onnettomuuden päälliseksi olen minä keittänyt kaalisoppaa tänään päivälliseksi, ja nyt haisee kaali koko talossa, niin että Jumala armahtakoon!' — 'Entäs sitten', sanoin minä. 'Mitä se tekee, jos kenraali saa tietää, että me syömme kaalisoppaa? Pyytäkää vaan hänet astumaan sisään.'