Molemmat vanhemmat, Leena ja Liisa, olivat juuri tulossa siihen ikään, jolloin he olivat valmiit astumaan seuraelämään. Toinen heistä oli neljäntoista, toinen kolmentoista vanha. Molemmat kuuntelivat he jo intohimoisella uteliaisuudella jokaista ylemmästä kerroksesta tulevaa kaikua, ja molemmat nurisivat katkerasti, kun heidän vielä annettiin kulkea lyhyissä hameissa.
Kolmas, Veera, oli vielä aivan pieni tyttö kahdeksannella vuodellaan. Hänellä oli pyöreät, punertavat kasvot ja tuo harvinainen, syvämietteinen katse, joka melkein aina tavataan niiden lasten silmissä, jotka elävät omaa erityistä, lapsellista elämäänsä. Hän ei vielä nurissut mistään. Kuten kaikissa lapsissa, joiden elämä menee tavallista, säännöllistä kulkuaan, olivat vanhoilliset vaistot hänessä vahvasti kehittyneet. Kaikkeen, mikä häntä ympäröi, oli hän kiintynyt tuolla tiedottomalla, sokealla luottamuksella, joka on hemmoitellulle kotieläimelle ominaista, eikä hänelle ollut vielä koskaan juolahtanut mieleen epäillä mitään läheisintensä oivallisista ominaisuuksista. Hänen äitinsä oli paras äideistä, hänen lapsenkamarinsa paras maailmassa.
Ja itse asiassa oli talossa kaikki niin hyvin kuin olla voi. Jokaisella oli määrätty paikkansa, määrätty toimensa hoidettavana, ei kukaan tunkeutunut toisen alueelle, vaan kaikki elivät tyynesti, rauhallisesti ja hiljaa, kuten aina on laita vakaantuneihin oloihin järjestyneessä yhteiskunnassa, jossa ei kukaan erikoinen yksilö saa tilaisuutta juosta päätään seinään etsiäkseen itselleen erinäistä ulospääsyä.
Yleensä ei suinkaan ollenkaan vähän puhuttu eikä uneksittu rakkaudesta Vorontzoffin talon sekä ylemmässä että alemmassa kerroksessa. Ja mikä muu kuin rakkauden riemut ja surut saattoikaan keskeyttää tuota supisuoraa, sileätä tietä, joka oikeni noiden kolmen Vorontzoffin neidin eteen? Kaikissa muissa suhteissa oli heidän elämänsä jo etukäteen määrätty, ja järjestetty. Vanhemmat olivat jo aivan selvillä siitä, että Mitinon ulkotalo oli tuleva Leenan myötäjäisiksi, Stepinon ulkotalo Liisan, ja että Borki oli menevä nuorimmalle, Veeralle. Sekä kreivi että kreivitär tiesivät, että aikanaan kolmen neljän vuoden perästä yksi taikka toinen husaari taikka rakuuna oli ehdottomasti ilmestyvä ja vievä Leenan kotiinsa morsiamenaan; sitten vähän ajan perästä oli toinen tuleva ja tekevä samoin Liisan kanssa, ja lopuksi oli Veerankin vuoro tuleva. Lapset eivät asuisi sitten enää Borgissa, vaan jossain muussa paikassa, heille ei tekisi enää käsipalvelusta Anisja, vaan joku palvelustyttö, mutta nämä pienet poikkeukset lukuun ottaen oli jokainen tyttäristä jatkava äidin elämää, kuten tämä oli jatkanut oman äitinsä. Kaikki tämä oli hyvin yksinkertaista ja täydellisesti varmaa ja itsestään selvää. Se tiedettiin sitä ajattelematta, niinkuin tiedettiin, että syötäisiin päivällistä sekä huomenna että ylihuomenna.
Mutta kaikki nämä varmat ja eittämättömät laskelmat menivät kokonaan myttyyn erään odottamattoman tapauksen vuoksi — tietysti, niin odottamaton se ei, tarkoin sanoen, toki ollut, koska siitä melkein kaksikymmentä vuotta koko Venäjän maassa oli puhuttu ja siihen valmistauduttu. Mutta sen laita oli samoin kuin kaikkien muidenkin suurten tapausten, että kun se vihdoin tuli, niin se kaikkien mielestä tuli aivan odottamatta ja yllätyksenä.
Ensimäisen varjon tulevasta tapahtumasta huomasi Veera seuraavassa tilaisuudessa. Vuoden 1859 lopulla oli Voronzoffilla sukupäivälliset, joissa oli läsnä, paitsi tavallisia tätejä, sukulaiset, ja lähimpiä naapureita, myöskin harvinainen ja kunnioitettu vieras — muuan pietarilainen setä, jokin korkea virkamies jossakin virastossa. Hän oli tullut saman päivän aamuna, ja päivällisillä hän luonnollisesti yksin johti keskustelua, jonka kestäessä hän kertoili paljon uutisia korkeimmista hallituspiireistä, sillä eihän niistä voitu saada mitään tietoja sanomalehdistä. Mutta monta kertaa, juuri kun kertoja oli paraassa vauhdissaan, keskeytti hänet kreivitär äkisti. "Stepan, olkaa varuillanne!" sanoi hän ranskaksi ja huomautti häntä salaperäisellä nyökkäyksellä palvelijoista, jotka tarjosivat pöydässä, siitä huolimatta, että näillä aina oli tavallinen välinpitämätön katseensa. Jälkiruuan syötyä astuttiin saliin. Kreivi tutki tarkoin, että kaikki ovet viereisiin huoneisiin olivat suljettuja. "Nyt voitte puhua, Stepan", sanoi hän ranskaksi juhlallisesti.
Veera istui uuden sedän polvella, jonka kanssa hänen jo oli onnistunut tulla hyväksi ystäväksi. Ei kukaan pannut häneen huomiota, koska ei näköjään luultu hänen kumminkaan mitään ymmärtävän.
"Se on tapahtunut! Keisari on allekirjoittanut ehdotuksen, jonka hänelle Miljutin esitti", sanoi setä juhlallisesti ranskaksi.
Kreivitär, joka juuri kaatoi kahvia, laski kätensä hervottomina alas, lusikat kilisivät kahvilautasilla, ja muutamia kahvitippoja läikähti kallisarvoiselle pöytäliinalle. "Jumalani, Jumalani!" huudahti hän vaipuen nojatuoliin peittäen kasvot käsillään. Kaikki läsnäolijat istuivat kuin halpauksen saaneina.
"Onko sitten todellakin jo kaikki tyyni ratkaistu?" kysyi kreivi hiljaa saavutettuaan tyyneytensä.