"Tämä näky tekee minut pahoinvoivaksi. Minä en voi olla ajattelematta vuotta 89:ää!" mutisee kreivinna hermostuneesti.
"Kaikin mokomin, ole puhumatta, rakkaani!" vastaa kreivi kuiskaten.
Tänäkin päivänä, kuten kaikkina juhlapäivinä, odottaa kirkon vartija ylhäällä tornissa herrastalon vaunujen tuloa, ja vasta kun ne näkyvät tien mutkassa, alkavat kellot soida.
Kirkko on tupaten kansaa täynnä, niin monta kuin sinne mahtua voi, mutta vanhan juurtuneen tavan mukaan väistyy tämä läpäsemätön joukko sivulle armollisen herrasväen tieltä, niin että he voivat päästä tavalliselle paikalleen oikealle kuoriin.
"Rukoilkaamme rauhassa Herraa", julistaa pappi, joka täydessä messupuvussaan astuu esille alttarin takaa. "Ja Pyhää Henkeä" vastaa laulukuoro. Nämä ovat venäläisen päivämessun alkusanat. Koko tämä sankka, harmaa joukko rukoilee tänään kuin yksi mies, hartaasti, kiihkoisasti. Vähän väliä tekevät he ristinmerkin ja laskeutuvat polvilleen. Tumman väriset, synkät, tuhanten ryppyjen kyntämät kasvot vavahtelevat suonenvedon tapaisesti jännittyneestä odotuksesta ja hartaudesta.
Oi temppeli, huokaustemme ja Herramme huone! Sä vaan niin suuria huolia kuulet, ett' toinen ei päällä tän maan.
Mutta tänään ei kuulu mitään huokauksia, ei mitään voihkamista tässä temppelissä. Tänään kohoaa sieltä — eikä ainoastaan tästä temppelistä vaan sadoista tuhansista muistakin Venäjän kirkoista — rukouksia, niin palavia, niin rajattoman uskon ja niin intohimoisen toivon täyttämiä, jommoisia ei ehkä koskaan ennen, niin kauvan kuin maailma on seisonut, ole kokonainen suuri kansa lähettänyt samalla kertaa taivaaseen. "Herra sinä kaikkivaltias, tokkohan sinä armahdat meitä? Meidän hätämme on suuri ja vuosisatoja vanha! Tuleekohan se nyt paremmaksi?" Mitä mahtaa keisarillinen manifesti sanoa? Tähän päivään saakka eivät edes herrasmiehet muuta sen sisällyksestä tiedä kuin huhujen mukaan. Todellisuudessa ei vielä kukaan tiedä yhtään mitään, sillä manifesti on lähetetty papeille keisarillisella sinetillä suljettuna joka on avattava vasta päivämessun loputtua.
Tavaton väen paljous ja sytytettyjen kynttilöiden joukko on, avonaisista ovista ja akkunoista huolimatta, tehnyt ilman ahtaassa kirkossa sietämättömän raskaaksi. Vastenmielinen löyhkä hikisistä vaatteista ja rasvatuista saappaista sekoittuu vahakynttilöiden käryyn ja suitsutuksen hajuun. Suitsutusastian höyry leijailee ylöspäin sinisinä pöllyinä. On mahdotonta saada ilmaa; rinta kohoaa raskaasti ja läähättäen, ja ruumiillinen vastenmielisyys siitä, ettei voi vetää henkeään, yhtyneenä, yleiseen sielun jännitykseen, muodostaa menehdyttävän, selittämättömän, mielikuvituksellisen tuskan tunteen.
"Loppuuko se joskus!" kuiskaa kreivitär hysteerisesti pusertaen suonenvedon tapaisesti miehensä kättä.
Pappi kantaa esille ristiinnaulitun kuvan. Kuluu hyvästi puolen tuntia, ennenkuin kaikki läsnäolevat ovat ennättäneet sitä suudella. Vihdoin on suutelutoimitus lopussa. Pappi katoo silmänräpäykseksi sakaristoon ja astuu jälleen esille alttarin eteen; hänellä on kädessä paperikääry, jossa riippuu suuri valtion sinetti.