Pitkä syvä huokaus kulkee läpi kirkon, kuin olisi koko seurakunta huokaissut yhdestä rinnasta samalla kertaa. Mutta tässä silmänräpäyksessä tapahtuu odottamaton keskeytys. Suunnaton ihmisjoukko, jonka ei ollut onnistunut tunkeutua kirkkoon, on tyynesti odottanut ulkona eteishuoneessa jumalanpalveluksen ajan, mutta nyt on sen kärsivällisyys lopussa. Selki seljällään olevasta ovesta tekevät he nyt yhteisen ja äkillisen ryntäyksen eteenpäin saaden siten aikaan selittämättömän hämmingin. Edessä seisovat kaatuvat alttarin portaille. Huutoja, kirouksia, voivotteluja, itkeviä lasten ääniä.
"Jumalani, Jumalani! säälikää meitä!" sanoo kreivitär melkein nyyhkyttäen, vaikka hänellä, joka istuu kuorin turvaamana, ei ole mitään peljättävää. Lapsetkin ovat peljästyksestä suunniltaan.
Hetken kuluttua on järjestys jälleen kirkossa. Taasen alkaa jännittynyt, äänetön, harras hiljaisuus. Kaikki kuuntelevat korvat pystyssä ja henkeään pidätellen; ainoastaan silloin tällöin tunkeutuu kuuluville kumea, pidätetty korina jonkun ahdashenkisen ukon rinnasta taikka alkaa kapalolapsi itkeä, mutta äiti hyssyttää sitä heti niin pontevasti, että se silmänräpäyksessä vaikenee kuten äidin tahdon hypnotisoimana.
Pappi lukee hitaasti ja laulavalla äänellä sekä tavuita venyttäen, kuten hän lukee evankeliumia. Manifesti on laadittu raskaalla, monimutkaisella kansliakielellä. Talonpojat kuuntelevat uskaltamatta vetää henkeään, mutta vaikka he kuinka ponnistaisivat aivojaan, käsittävät he tästä asiakirjasta, joka on heille ratkaiseva kysymyksen "olemisesta taikka olemattomuudesta", ainoastaan yksinäisiä, hajanaisia sanoja. Kokonaisuuden tarkoitus jää heille epäselväksi. Sitä mukaa kuin lukeminen lähenee loppuaan, lauhtuu vähitellen intohimoinen jännitys heidän kasvoillaan ja sen sijaan tulee tylsän, peljästyneen neuvottomuuden ilme.
Pappi on lopettanut lukemisensa. Talonpojat eivät vielä varmasti tiedä, ovatko he vapaita vaiko eivät, eivätkä sitä, mikä on tärkeintä — polttavin kysymys, heidän elinkysymyksensä — kuka maan nyt omistaa?
Äänettömänä, päät alaspainuneina alkaa joukko hajaantua. Herrastalon vaunut pääsevät esille askel askeleelta tungoksessa. Talonpojat väistyvät siitä sivulle ja ottavat lakit päästään, mutta he eivät tavallisuuden mukaan kumartele syvään ja pysyvät omituisesti, onnettomuutta ennustavasti äänettöminä.
"Teidän kreivillinen armonne, me teidän, te meidän!" Tämä maaorjain tavallinen tervehdys herrasväelleen kuului äkisti kesken yleistä äänettömyyttä lausuttavan käheällä, juopuneella äänellä, ja eräs talonpoikaisrenttu, ryysyiseen turkkiin puettuna ja päähinettä vailla, joka jo oli ennättänyt naukkailla jumalanpalveluksen aikana, ryntää vaunujen luokse ja koettaa suudella herrasväen kättä.
"Ole hulluttelematta!" huudahtaa suuttuneena muuan tylyn ja synkän näköinen nuori mies ja työntää hänet pois tieltä.
* * * * *
Saman päivän illalla oli koko Vorontzoffin perhe koolla kreivittären pienessä salissa. Paitsi kotolaisia ja m:lle Julieta ovat siellä myöskin täti Arina Ivanovna ja setä Semjonov Ivanovitsch. Muutoin on heidän tapansa illoin istua eri huoneissaan, mutta tänä päivänä tunsivat he kaikki mielensä ahdistuneiksi ja tuskaisiksi, ja yhteinen onnettomuus pakottaa heitä pysymään koossa ahtaammassa piirissä. Kreivitär makaa sohvalla ja hänen päänsä on kipeä, m:lle Julie vaihtaa lakkaamatta kylmiä kääreitä hänen otsalleen, ja kreivi kulkee synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena edes takaisin huoneessa, kädet selän takana. Setä on hiipinyt erääseen nurkkaan, josta tuon tuostakin kuuluu syvämietteistä nuuskutusta, ja täti asettelee pasianssia huokaillen syvästi ja lakkaamatta.