— Voi kun meillä on hyvä emäntä, — hän huusi vielä jälkeeni kun astuin pimeästä porstuasta pimeään syksy iltaan.
Ja minä siunasin emäntänä oloani!
* * * * *
Nyt on jo kolmaskymmenes kesäni kulumassa. Enkä minä ole suuresti muuttunut. Silmät ovat samat, tukka melkein kiiltävämpääkin — nyt kun se on sileänä kahden puolen otsaa. Mutta kulmahampaaseni on ruoste syönyt kolon ja käsivarteni ovat paljoa paksummat kuin ennen. Kun heitän käteni tuohon pöydälle, tulee oikein rystysien kohdalle pienet kuopat — niin pullea se on. Minä alan jo tulla liiankin lihavaksi.
Ja kun katselen näitä rivejä, joista ensimmäiset kirjoitin kahdenkymmenen vanhana, huolettomana lapsena kodon helmassa ja viimeiset oltuani vuoden emännöitsijänä Kalhon kartanossa, jossa vieläkin olen, kun katselen näitä lehtiä, näen taas niin selvään edessäni entisajat ja entisaikojen muistot. Mutta paljoa selkeämpinä ja eheämpinä. Aika ja kaipaus on ne kirkastanut. Näen ne kaikki taas ilmi elävänä päivänpaisteista pohjaa vasten: näen enon paitahihasillaan puotinsa portailla; näen Heikun tikapuilla seinän vieruksella laittamassa puhetorvea Enolasta meille; näen tätin, helmat ylhäällä, vehnäinen ruiskukannu kädessä; näen Gustaf Mellerin leikittelevän pihalla koiriensa kanssa… näen katsovan meille päin; näen isän ruumis-saaton….
Ja minulle tulee niin paha mieli. Nousee sydämmeen semmoinen sanaton tuska, entisaikojen maininkia sekin… Minä ajattelen, mitä voisi olla! Miksi minä tuhlasin nuoruuteni tunteet mieheen, joka ei niitä ansainnut? Miksi vieläkin häntä surulla muistelen? Miksi? Ja kun katselen taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä riemastusta, tekee mieleni itkeä…
Ihanata on surukin. Ihanata havaita ett'eivät vielä kaikki nuoruuden tunteet ole sydämmessä kuolleet. Ei, se lyö niin lämpimästi, se kuohuu niin levottomasti. Ja suloista on sitä lepoon tuudittaa. Suloista on pienen kamarini suojassa seurustella etevien henkien kanssa, tutustua kirjallisuutemme aarteisin, vähitellen niitä oppia käsittämään. Ja vähitellen oppia käsittämään että kaikki on meille tarpeellista mikä tapahtuu, että suru ja vastukset ovat aivan välttämättömiä henkeämme kasvattamaan. Ja sitten on niin hyvä ajatella sitä mitä on, kuinka onnellinen minä sentään olen!
Mielihyvällä katselen pientä suojaa omani vieressä. Se on niin soma valkoisine uutimineen, uusine mattoineen. Henkeni silmillä näen lempeän harmaapäisen eukon keinutuolissa istumassa, Raamattu polvilla, ja uunin edessä makaa Temppu. Se on jo vanha, ei viitsi juosta minua vastaan, liekuttaa vain hiljaa häntäänsä. Niin, pian se suoja saa asukkaan, rakkaan asukkaan, sillä äitini tulee tänne. Vihdoinkin hän hennoo jättää entisen kotomme ja tulee tyttärensä luokse.
Räystäät jo tippuvat ja päivä paistaa! Ensi avovesillä noudan äitini. Hauskaa on taas tavata enoa ja tätiä. Täti on nyt niin tyytyväinen ja hänellä on pieni poika. Vanhoillaan vielä… Minutkin on pantu kummiksi, vaikk'en siellä ollutkaan. Äiti oli ollut sylikummina… Ja eno kun on ihan kuin uusi ihminen. Ei enää ryypi, ei ollenkaan. Mutta kyllä hänellä taas leikkiä riittää kun menen sinne. Pienestä pojastaan… varmaan… ja siitä kun en minä ole miestä saanut!