— Ettepäs kehrää ruustinnan villoja.
— No kun miniäni on sairas, ja mitä siinä silloin tulee. Nythän juuri veinkin ruustinnan langat.
— Saittehan sieltä kaiketi rahaa.
— Voi veikkonen, jo aikoja etukäteen otettu. Auttakaa nyt köyhää, kun…
— Ette te ole kovinkaan köyhiä, olette vaan huolimattomia. Työtä annan ja maksan kun se on valmis. Sairasta käyn kyllä sitten iltasella katsomassa ja jos on puute niin autan, mutta minä olen ennenkin saanut sinut valheesta kiini…
Julmasti paljon siinä lyhdyssä palaa kynttylöitä! arvelin iltasella, kun tallipoika taas tuli noutamaan. Päätin katsastaa, ja aivan oikein! Muualla oli jo pilkkosen pimeätä kun vielä saunasta, missä renkipoika nukkui, pilkoitti valkeata. Menin katsomaan ja siellä istui poikapaha pölkyn päällä tallilyhty edessä rahilla ja sysäsi kirjotusta paperipalaselle.
Hän säikähti kovasti, mutta kun en ollut niinä miehinänikään, hän pyysi häveten ja nauraen: katsokaa hyvä emäntä tätä laskua. Kun päässä lasken nämä yhteen, niin tulee aivan erilailla kuin tässä paperilla.
Minua säälitti. Ihmekös — etteivät summat sattuneet yhteen! Kymmenetkin olivat yksikköjen alla ja sadat kymmenien. Kyykähdin rahin viereen ja siinä sitten muistiinpanoja seliteltiin.
— Huomenna menen opettajan puheille ja sitte saat käydä pari tuntia joka päivä koululla lukemassa ja laskemassa. Mutta mene nyt levolle, että aamulla jaksat miesten kanssa heinään!
Voi sitä iloa! Hän rupesi niin rajusti heittämään kuperkeikkoja vuoteellaan että oljet ratisivat alusessa — pelkäsin potkasevan tallilyhdynkin kumoon.