Hämmästyin — semmoista en ollut ajatellut, vaikk'ei se aivan odottamatontakaan ollut — pyysin ettei isäntä enää koskaan ottaisi moisia asioita toimittaakseen.
— Vaikeata se minusta olikin. Pelkäsin että emäntäni kadottaisin; mutta täytyihän ystävälleni tehdä mieliksi. Kyllä se nyt koskee häneen kipeästi — hän on kaikessa hiljaisuudessa teitä ihaillut — aivan silmittömästi rakastunut. — Vakuutan että se on totta — eikähän se mikään ihme ole… Poika parka!
— Mutta koska vielä tyydytte entiseen toimeenne, niin annan, jos suvaitsette — tässä pienen "huomenlahjan". Käyttäkää se mielenne mukaan. Köyhille kansakoulun oppilaille, muille "ystävillenne", tahi pitäkää itse. Parhaimmin sen itse arvaatte. — Mutta joisinpa kuppisen mainiota kahvianne!
Miten hyvä sydän tuolla ankaran näköisellä, vanhalla herkkusuulla!
Mielin suudella sataista, jolla saisin hyvää tehdä.
— Emäntä on nyt niin pulskana että oikein! — sopotti vanha ruotumuori, joka söi kyökin pöydässä. Hänen ateriansa kesti aina puolta tuntia kauvemmin kuin muiden. Oli huonot hampaat — ja toisestakin syystä: täytyi syödä saadessaan! Olipa taloja, joissa ei niin runsaasti annettukaan! — Kävelee niin keppelästi kuin morsiamet! — hän vielä nauroi että vanha pää tutisi.
— Tässä saa muori kahvipisaran hampaansa rakoon. Sanokaa mennessänne että kääntävät patroonan hevosen. Muistakaa nyt!
— Kyllä kyllä, tuossa paikassa! Ja hän harppi niin kiireesti että kuuma kahvi meni väärään torveen.
— Kuulkaas ryökynä, — eräs pitkä muija, joki oli istunut penkillä, tuli melkein suuhuni ja sopotti hiljaa kuiskien.
— En minä ole mikään ryökynä! Neiti eli —
— Kuulkaa emäntä sitten — vai miksi minä teitä "karahtieraan"! —
Lainatkaa nyt markka että saan muutaman kahvipavun kun…