Täytyi saada levätä ensin. Sillä nuo numerot, tuo nuivertaminen pitkäin yksitoikkoisten laskujen ääressä väsytti häntä välistä niin sanomattomasti. Välistä, niinkuin näin tilinpäätösten aikana, juhlien tullessa, jolloin täytyi koettaa arkina korvata se, minkä pyhät veivät…
Joulun aatto… nyt oli taas joulun aatto. Kumma, miten pian vuodet vierivät numeroidenkin ääressä. Kymmenen… viistoista, kakskymmentä ja yksi joulua hän oli jo tämän katon alla viettänyt. Kaksikymmentä samallaista joulu-iltaa, ihan samallaista… Kaksikymmentä… Ensimmäinen oli erillainen!
Hän oli vastikään päässyt puotipojaksi kauppaneuvokselle, eli kauppiashan hän silloin vielä oli. Isävainaan harmaasta sarkapuvusta tehdyissä vaatteissa hän seisoi uunin vieressä ja katsoi, kun kauppiaan lapset tanssivat kuusen ympärillä. Hänellä oli niin ikävä, niin ikävä, niin ikävä kuin ainoastaan lapsella voi olla, jonka isä on nykyään kuollut ja jonka äiti on kaukana ja joka on joutunut yksin vieraaseen paikkaan, jossa kaikki on hänelle vierasta…
Kauppiaan lasten ilo kirveli hänen sydäntään… hän oli niin yksin, ja kun he joskus uteliaina katsoivat häneen päin, olisi hän mielellään karannut ja piiloutunut jonnekin, vaan hän ei tohtinut…
Silloin nuorin tyttö, joka oli hyvin pieni ja joka jo on kuollut, erkani toisista ja tuli hänen luokseen ja otti hänen kädestään kiinni ja veti mukaan. Ja kun hän ei tahtonut mennä, puristi pikku tyttö lujemmin hänen sormeaan ja veti, veti kaikista voimistaan ja katsoi ylös hänen silmiinsä semmoisella suurella viattomalla katseella… ja silloin hän tunsi iloa, joka melkein vivahti itkuun. Joku muisti häntäkin…
Sitten oli kulunut monta vuotta, vaan ei ollut kukaan sen jälkeen ottanut häntä kädestä ja taluttanut iloon ja riemuun… Iloa on monenlaista. Kyllä oli hänkin maistellut ilon mehua, juonut tulista viiniä tullakseen lemmenintoihin ja sitten intoisesti lempinyt… Nämä seinät olivat nähneet paljon! Vaan miksei löytynyt ketään; joka olisi taluttanut hänet pois yksinäisen miehen rumista huveista ja vetänyt viattomaan, lämmittävään jouluiloon? Miksei hänellä ollut ketään…
Oli etsinyt tyttöjen joukosta. Vaan ne heistä, joita hän olisi halunnut, ne eivät uskaltaneet ojentaa sormeansakaan hänelle päin…. köyhä konttoristi, sivistymätön! Ja ne taas, jotka olivat vapaita, iloisia, ystävällisiä konttoristillekin, niitä hän epäili — hän olisi ehken kelvannut hätävaraksi, paremman puutteessa. Ja se yksi laji, joille hän olisi ollut hyvä saalis, jotka liehuivat ja juoksivat jälessä, ne tympäsivät…
Miksei hänellä ollut ketään? Ei ketään, joka olisi nytkin tullut luo ja pienellä kädellään hyväillyt ja kuiskannut hänen nimensä eli sanonut rukoilevasti: isä!
Isä… olihan hänellä kerran ollut joku, joku, joka olisi voinut oppia kuiskaamaan, niin. Hänen lapsensa… ei hänen, vaan Marin lapsi, joka oli ollut viidellätoista markalla kuussa erään mökinmummon luona maalla. Elättinä mökinmummon luona hänen lapsensa…. Sillä hänenkinhän se kuitenkin oli ollut, vaikkei kukaan tietänyt, vaikka kaikki sitä nimittivät Marin lapseksi. Silloin se ei hänen tuntoaan vaivannut, vaan nyt… Miksei sitä ollut enää, että olisi löytynyt olento, jota hän olisi saanut rintaansa puristaa ja sanoa omakseen?… Se oli kuollut ja kuollut kauppiaan pieni tyttö; toinen, johon hänellä nyt olisi ollut oikeutta, ja toinen, joka oli hänelle ojentanut pienen kätensä ja vetänyt mukaan joulu-iloon… Molemmat olivat poissa… eikä löytynyt ketään, joka olisi katsonut rakkaasti suurilla viattomilla silmillä ja kuiskannut lempeitä sanoja…
Ja konttoristi teki jotain, jota hän olisi hävennyt tehdä päivän valossa ja jonkun nähden, — hän itki katkerasti.