Sitten hän vielä puhui paljon muuta, ohimennen kosketti melkein kaikkiin niihin kysymyksiin, joista he olivat lukukauden kuluessa jutelleet. Tämä oli ikäänkuin yleis-silmäys, ikäänkuin hänen ohjelmansa, jonka hän nyt viimeisen kerran kävellessä jätti ystävälleen muistoksi. Ja sitte hän viho viimeiseksi, kun jo lähestyivät tytön porttia, kertoi että hän oli valinnut itselleen mielilauseen.
— Oletteko?! Saanko minä…. ei, kuinkas? minä… ehkä te sentään näytätte minulle!
— Kyllä. Teitä varten minä sen juuri valikoinkin. En kenellekään ole sitä näyttänyt enkä tulekkaan sitä koskaan muille antamaan.
— Se varmaankin… on… hyvin syvä! sanoi tyttö hämillään ja mielissään, kun hän on ainoa, joka saa heittää syvimmän silmäyksen hänen aatemaailmaansa, jolle hän uskoo tuon salaisuutensa.
— Kyllä se sisältää paljon, sanoi ylioppilas ja heitti häneen kummallisen käsittämättömän katseen.
Sitten he erosivat ja ylioppilas pisti hänen käteensä paperin. Ja hän riensi portaita ylös ja meni heti suoraan kamariinsa yksinäisyydessä miettiäkseen ja nauttiakseen niitä sanoja, jotka juurikuin olivat hänen syvän henkensä avain. Hän istui keinutuoliin ja ponnahutti sen kapealla kengänkärellään taapäin, että raakasi melkein pitkällään siinä, ja avasi miettiväisenä paperin… Ja hienon hieno ivallinen väre väikkelehti hänen suunsa sopessa, vaan häipyi pian punaan, joka kohosi kauluksen alta kasvoille.
Kolme sanaa vain, hienosti, kauniisti piirretyt:
Minä rakastan sinua!
Lähtiessä ja palatessa.
Kun nyt on jo monta viikkoa tuota yhtä ja samaa asiata jauhanut!
Lähtisit jo!