Tolkki istui pyhäpukimissaan miettiväisenä pöydän päässä, eikä virkkanut mitään.
— Vähätpä meistä, vaimostasi ja lapsestasi! -jatkoi vaimo, — lähde sinä vain maailmata kiertämään. Ainahan siellä hupaisampi lie kuin täällä pohjukassa.
— Vaan enhän täälläkään tuulella ja päivänpaisteella elä. Syksyllä ne kyllä kaikki lupaavat uutisessa maksaa, mutta kukapa syksyyn joutaa odottamaan. Ainoa, joka maksaisi palkan rahassa, on apteekkari, vaan senkin satuin suututtamaan. Ei, pois sitä pitää!
Tolkki nousi ylös ja astui takan luo piippuaan kopistelemaan. — Ja saatanhan minä sieltäkin laittaa teille rahoja, ja laitankinhan minä.
Vaimo ei ollut kuulevinaankaan, ei ainakaan leppyäkseen. Hän kiehutti kahvipannua hiiloksessa ja näki, että hän oli tavattomasti tulistunut.
— Eikähän tuota ikävänkään luulisi sinua kovin rasittavan, kun työtä vain piisaa. Ja miksipäs ei sitä sulla ole, kudo kangasta ja vaikkapa menet talosiin heinäntekoon ja semmosiin…. Vaikka kyllähän se ikävä on paha tauti, lisäsi Tolkki, kun näki, että vedet herahtivat vaimonsa silmiin.
— Ikävä! Luuletko sinä, että minä sitä pelkään.
Ja katse, jonka hän heitti Tolkkiin, sanoi: tuota mokomaakin!
Mutta ikävää hän todenteolla pelkäsikin. Kun ei ollut vielä ollut viikkoakaan Tolkista erillään sittenkun yhteen menivät, kuuteen vuoteen. Kelle hän nyt ruuan keittää, kelle tilan laittaa, ketä hän joka ilta odottaa työstä kotiin, kuka häntä aamusella kylkeen nykäsee, että nousta einekahvia keittämään? Ja Tolkista se näytti olevan noin helppoa; sillä oli tuommonen into päästä pois hänen luotaan…
— Annappa kun minäkin ruovin! — Se oli Tolkki, joka yritti ruopasemaan hänen käsivarttaan, jota hehkusta alkoi kirveloida.