— Pois siitä sorkkinesi! huudahti vaimo kiivaasti. — Onhan siellä kaupungissa parempia kuin minä…
Tolkki katsoi häneen hetken kulmien alta, teki äkkipyöräyksen, niin että pieksun pohja suhahti siltaan, sieppasi laukun naulasta ja lähti sillä voimalla, jotta ovet jälkeen paukkuivat.
* * * * *
Kesä oli sentään kulunut, vaikka pitkät olivat monesti päivät. Kerran alkukesästä oli Tolkki kirjoittanut ja lähettänyt rahaa, vaan nyt ei ollut pariin kuukauteen kuulunut mitään. Vaikeata oli tuo tietämättömyys ja vielä vaikeampaa tytön ikävöiminen… "Äiti, kukahan siellä isälle kahvia keittää?" kuului aamusella ja iltasella, venytysten ja haukotusten lomassa: "voi voi, kun se isä jo tulisi!"
Mutta sitten eräänä iltana ilmestyikin Tolkki tupaan.
— Isä, isä! tyttö riemuitteli, hyppi ja huusi, mutta maahan katsoen antoi vaimo kätensä.
— Kas kuin hennoit tulla!
Tolkki istui tyttö polvella penkillä ja alkoi kertoa Helsingistä, niistä komeista rakennuksista ja höyryistä ja kirkoista ja kun siellä katuja kulkee semmosia kummia vaunuja, "onnenpussiksi" ne niitä sanovat, joiden edessä on neljä hevosta, ja sitte siellä on keskellä yhtä kaunista toria semmonen vaskesta valettu mies, jolle ne kuuluvat käyvän laulamassa, ja voi sitä kaikkea mitä siellä näkee…
Vaimo kuunteli ääneti, tehden mielessään vertailuja. Noin se oli saanut nähdä, mutta mitäs hän? Oli vaan jätetty kuin kalamiehen koira rannalle. Oli saanut koko kesän kitua siinä pelossa, että sillä on siellä paha olla ja ehken ikävissään juo… Ja ehkä lieneekin juonut!… Ja noin se nyt tuossa latelee mielissään, eikä edes kysy millä täällä on eletty.
— Entäs sitä soittoa kun siellä kuuli. Muistatko sinä, kun Laukaan soittokunta oli täällä? Semmoista se on ja vieläkin parempaa… Kun minunkin vanhan miehen sydäntä oikein hipasi… ja se naisväki…