Sitten tuli ensimmäinen ostaja, pieni pojan napero, ja kysyi ihmeeksi niin aikaseen aamulla punssitorttuja.
— Ovatko punssitortut valmiit? huusi tyttö komentavasti ovelta, ja seuraavasta huoneesta kuului kysymys vierähtävän vielä toiseen huoneesen, josta heti tuli pitkillä askelilla kisälli, kantaen peltiä päälaellaan.
Hän oli valkosiin puettu kiireestä kantapäähän koko mies, niinkuin leipurit ovat, valkonen kuin vehnäjauhosäkki, ja asetettuaan pellin tiskille hän kumarsi kohteliaasti tytölle ja katseli ihastuneesti uskollisilla silmillään.
Hän oli toinen tytön ihailijoista ja hänen nimensä oli Vuoltio.
Tekonimi luultavasti!
Poika sai pyytämänsä ja meni pois.
— Miksei neiti tullut illalla leipuriammattiyhdistyksen huvimatkalle?
— No en viitsinyt, vastasi tyttö olkansa yli, asettaen vastatuotuja leivoksia lasivadille. — Olikos hauskaa?
— Ei ensinkään, vakuutti Vuoltio. En käsitä miten meidän ammattiyhdistyksen huvit ovat muodostuneet niin ikäviksi. (Hän kuului erääsen puhujaklubbiin). Illalla varsinkin oli kuivaa.
Mutta se oli valetta. Illalla oli ollut hyvin hauskaa ja Vuoltio oli tanssinut aika lailla, vaikka nyt koetti tyttöä mielistyttääkseen sanoa, että oli ollut ikävä.
— Oliko Ström siellä?