Tyttö tiesi varmaan, ettei Ström ollut; ilman vaan kysyi aikojaan.
— En minä häntä nähnyt, vastasi kisälli huolimattomasti. — Vaan jos olisi hyvinkin ollut siellä juomapuolella.
— Hyi teitä!
Hän kääntyi äkkiä mennäkseen, vaan kun tyttö samassa hyppäsi ikkunan luo ja kurkisti halukkaasti jonkun jälkeen, seisahtui hän ja katseli tutkivasti tytön punastuvia kasvoja.
— Mitä te aina minulta sitä Strömiä kyselette ja — kyllä minä näin että se oli hän, joka meni ohi — kurkistelette hänen jälkeensä. Ei teillä kumminkaan ole yhtä paria huulet!
Hän teki kokokäännöksen ja marssi pois äkämystyneen näköisenä.
Tyttö jäi seisomaan paikalleen pää oveen päin käännettynä. Hän ei ymmärtänyt tuota miestä — eikä tuota sanaa. Yhtä paria huulet! Sepä vasta sana. Hän purskahti nauramaan ja nauroi niin, että punasena leimusi, kädet ja pää tiskiin painettuna. Ei hän elämän päivinä ollut sellaista kuullut. Yhtä paria huulet…
Ja hän nauroi niin armottomasti koko päivän ihan mitättömille asioille ja oli hyvällä tuulella. Mutta väliin hän yhtäkkiä jäi miettimään ja katsomaan leipiin, joita ostajille jakoi, eikä ollut oikein hyvillään: silloin kun muisti, ettei heillä kuulema ollutkaan yhtä paria huulet… Ehkei! Olikohan siinä perää? Ja hän mietti sitä asiata niin paljon ja tutustautui siihen niin, että hänestä lopulta oli kaikista luonnollisinta joku koe siihen suuntaan. Jos Ström yrittäisi, niin ei hän ainakaan vastustaisi, ei, sillä silloinhan hän saisi tietää, olivatko Strömin huulet luotu hänen huuliaan varten ja hänen huulensa Strömin huulille pariksi. Ja sen jälkeen hän sitten eläisi rauhallisesti toivossa, tahi unohtaisi pois — — —
Ja sitten hän monena päivänä koetti vähän niinkuin pakkautua Strömin läheisyyteen, mutta ei sitä kukaan huomannut, jos ei ehkä Vuoltio kateen silmällään. Vaan hänkin siinä aina pysytteli tienoilla ja oppipojat ja muut, etteivät edes päässeet sopivaan keskusteluunkaan. Viimein tuli päivä, jolloin eräälle vanhalle hovineuvokselle käytiin tilaamassa "Göthen leipiä" — jolla niitä aina piti olla nakerrettavana -ja tyttö hyppäsi kuin lintu, mielessään vanhaa hovineuvosta siunaten, sokerileivoshuoneesen tilausta ilmoittamaan, sillä nyt oli hän siellä yksin.
Ström seisoi kiehuvata sokerikattilaa hämmentämässä valkoset hihat ylöskäärittyinä ja valkonen lakki kallellaan korvallisella. Tyttö ei lähtenytkään heti pois, vaan pysähtyi katselemaan hänen suonisia vankkoja käsivarsiaan, joissa oli niin pitkät mustat ihokarvat.