— Sian saksaa tuo lie, arveli toinen poika.
— Eivät tuotakaan tiedä. Se on riankieltä, kollot…
Täperän tytöt eivät nähneet isäänsä ennenkuin rannassa kirkonmenojen päätyttyä. Äänettömästä päästä hän nosti veneen kokan olalleen ja työnsi sen yhdellä nytkäyksellä järvelle.
— Aukihan se tappi olikin.
Eeva hyppäsi kiveltä perään ja löi melalla tapin kiinni. Sitten hän hyppäsi uudestaan rannalle ja odotti, että isänsä menisi perään. Mutta Heikki vaan piti kokasta kiinni.
— Menkää perään isä!
— Kyllä minä soudan. Istu Kaisu perätuhdolle, että ajat vettä.
Äänetönnä hän sitten kiskoi, että vesi valui pitkin otsaa. Keskeytti kerran soudun, viskasi takkinsa kokkaan ja pyyhkäsi käsiselällä kasvojaan.
Isot kolmilaidat ajoivat ohitse, että pouhina kävi. Niissä näkivät tytöt monta tuttua ja paljon oli heillä puhetta niistä. Eeva katseli perästä isän olkapään yli, niin kauvan kuin vaan niitä näkyi. Vaaleita päähineitä ja avopäitä, punottavia kasvoja ja perämiehen selkä. Airot, kymmenet airot, kohosivat ja vaipuivat kuin koneen liikuttamina. Yhtä aikaa, ylös, alas. Niistä näytti vuotavan oikea vesiköysi järveen. Se kimalteli ja siellä hohtivat valkoiset paidanhihat. Eeva katseli sinne, että silmistä rupesi vettä tulemaan, ja sitten hän käänsi katseensa isään, joka oli siinä vieressä, niin lähellä, mutta Eevasta tuntui niin kummalta, kuin isä olisi ollut kaukana, siellä kolmilaidassa, jota tuskin erotti enää kivisen salmen suulla. Niin oli isä nyt vieraan näköinen, eikä Eeva voinut arvata sinnepäinkään mitä isän mielessä oli. Hän vaan kiskoi ja katsoi koko ajan tuhdon alle, perätuhdon, jolla Kaisu istui syrjin.
Kaisunkin mieltä painoi omituinen ahdistava tunne. Mitä jos lie isä päässyt sen jyväjutun perille. Siitä kait hän enimmän suuttuu, että pantiin kantamaan…