— Vai paleltuneita! Semmoinen vahinko! päivitteli äiti. Taitaa niitä vielä olla vähän verta. Auli, sinähän niitä viimein hait?
— Pönttö puolillaan. — Täti varmaan ensiksi tarvitsee tohtoria.
— Eipä tiedä. Jospa minäkin sitten olen terve kun tohtori on talossa.
— Sittenhän sitä vasta kaikki pienet vaivat valitetaan. Minäkin olen aikonut käydä tohtorin puheilla — sanoi eno surkealla äänellä.
— Mikä sinua on vaivaavinaan? kysyi isä, mutta täti näytti jo oikein hämmästyneeltä.
— No kun alkaa noita liika leukoja kasvaa! Tosiaankin — ei se ole leikin asia — eiköhän tohtori voisi estää lihomista. — Eukko, hän kylmetyttää itsensä jo ennen tohtorin tuloa; juoksee myötäänsä katsomassa, tokkohan se vasikka vaan tarpeeksi lihoo…
— Kyllähän on yhdestä miehestä puuhaa! Jos minä olisin tohtori, sanoisin paikalla: top tykkänään kaikki liiat hommat! Ihminenhän sitä minäkin olen, enkä mikään syöttöporsas…
— Vai niin vainen! Mutta onpas hauskaa nähdä mikä kipu tähän Sirkkaan tulee. Hammastauti, silmätauti vai sydän…
— Emmeköhän nyt lähde, — sanoi isä äkkiä -minua niin kummasti huimasee. Täällä onkin niin kovin kuuma. Hän pyyhki otsaansa, joka oli aivan hikinen, ja silmät olivat niin levottomat.
— Eihän toki vielä! Pannaan vielä palan päälle. Tee hyvä toti, se lämmittää!