Aitan lukko oli kovin jäykkä, oikein käsiäni kirveli. Vihdoinkin ovi pomahti auki ja oli vähällä kaataa hillakorvon. Karja-Miina sen varmaan noin hullusti on asettanut. Missäs niitä jauhoja onkaan? Tuossa on! Ei, ne ovat otrasia. Minä maistelin. Otrasia on! Mutta missäs ruisjauhot? Laatikon pohjalla on pari kourallista…
— Miina, ei siellä ole jauhoja.
— Aitassako! No missäs muualla? Hakekaa vaan, kyllä sieltä löytyy.
— Ei ole kuin otrasia puoli säkillistä! Hinkalo on tyhjä.
— Joko ne nyt olisivat loppuneet! — Miina ei uskonut minua. Laski kiehuvan vesimaljansa lattialle ja lähti kanssani katsomaan. Ei, ei siellä sittenkään ollut. No, nytpäs kumma. Leivät lopussa ja jauhoja ei ollutkaan.
— Huono emäntä, — torui Miina, — ei ole tuosta tarkempaa huolta pitänyt. Emännän pitäisi perään katsoa kaikki asiat. Pappilan rouva se vasta…
— Enhän minä arvannut. — Oikein pelkäsin. Iso Miina ei arastellut. Rouvien ansioluettelo hänellä oli oikeassa kädessä ja pappilan rouva oli hänen elävä esimerkkinsä, kaikissa kaikista parhain. — Eikä se karja-Miinakaan saattanut sanoa…
— Mitäs se sokko näkisi! Olisipas pappilan rouvan kourissa, eikö siitä…
Minä Matin kimppuun ja onneksi sainkin hänet myllyyn; sitten Enolaan pyytämään tätiltä paria leipää lainaksi.
Järjestettyäni kaikki parhaimman mukaan, lähdin levähtämään, isää tervehtimään.