Salin ovessa tuli äiti vastaan. Hän oli kovin huolestunut ja lienee itkenytkin. Minustakin oli ilo kaukana. Ei elämä sentään taitanut leikintekoa ollakaan! ajattelin ensi kerran eläissäni. Tiesinhän suruja löytyvän, mutta minulle ne eivät olleet vielä kasvojaan näyttäneet. Katsoivat tosin minuun silloin kun Heikku kuoli, minä aavistin minkälaista huoli on, mutta sydämmessäni ne eivät vielä olleet käyneetkään. Ja nyt! Minut väsytti ensimmäinen pieni vastoinkäyminen ja äiti, joka jaksoi kaikki kestää! Eikä hän koskaan tuskaillut, eikä pitänyt suuria puheita taloudellisista huolistaan!
Hän istui hetkisen keinutuolissaan käsi poskella. Miten miellyttävät olivat hänen kasvonsa! Ah, ne olivat rakkauden vaalentamat, hellin huoli kostutti hänen silmänsä.
— Isän tuskat vaan yltyvät. Eikä tohtoria kuulu. Jos minä nyt tietäisin mikä olisi parasta…
— Ehkä pitäisi noutaa Kuopiosta lääkäri?
— Sitähän minäkin arvelen. Täytyy lähteä Matin kanssa tuumimaan…
— Matti on nyt myllyssä. Minä juoksen käskemään. Mutta äiti! Jos minä lähtisin Kuopioon….
— Sinä!
— Niin. Kyllä minä toimitan paremmin kuin Matti. Jos esimerkiksi tohtori ei voisi tullakaan, niin saisinhan lääkkeitä edes…
— Kyllä se taitaa olla parasta! Eihän Matti niin tarkoin tiedä taudin suuntaa. Toimita lapsiparka Matille ja tiedäthän sanomattanikin että joka hetki on kallis. Voi, ett'en minä jo ennenkin tuota huomannut…. Kuule, siellä kaapissa on viiniä, ota sieltä, sinä näytät niin kalpealta…
Kultanen äiti! Minusta huolehti ja itse oli aivan keltasen näköinen harmaassa talvihämärässä! — Ehkä tuon äitillekin lasillisen?