— Elä huoli; se rupeaa vaan minua niin raukaisemaan!
Oikein arvasin. Piirilääkäri ei voinut lähteä, oli paljon potilaita, ja toinen oli matkoilla. Odottaako? Ilma oli muuttunut nuoskeaksi ja keli huononi huononemistaan. Lääkkeet sain ja yötä myöten ajamaan. Keskustie oli melkein sula, mutta tiepuolta sentään yökylmällä kulki. Oikein selkää kolotti, reki kun aina oli kallellaan ja töytti ja tömisi metsäteillä kiviin ja kantoihin.
Iloitsin että jäällä sitä toki taas pääsee luistamaan! Mutta syöttöpaikassa kertoivatkin kauhuksemme että jää vajotti, olivat jo pudottaneet hevosiaan jäähän. Se oli ollutkin huonoa, muutamana kylmänä yönä oli kohva jäätynyt, se oli meitäkin menomatkalla kannattanut, mutta nyt oli tämä tavaton lämmin tehnyt ihmeitä. Jää lauloi viimeisiä värssyjään!
— Tokkokan tuonne sitte uskaltaa lähteäkään? — kysyi Matti suu täynnä kalakukkoa. Hänellä oli eväskontti jalkainsa juuressa ja penkillä vieressään kaljatuoppi, voivakkanen ja kalakukko.
— Kylläpä se vaan on vaarassa! Eihän sitä ole tahallaan surman suuhun lähteminen, — arveli isäntä.
Sydäntäni kirveli. Jäätie oikaisi kolmatta penikulmaa ja isä ehkä jo oli kuolemaisillaan. Mutta jos me hukkuisimme niin hän ei ollenkaan saisi tuomiani lääkkeitä, eikä reseptiäkään, jolla sieltäkin rohtolasta saisi, ja äitillä olisi kaksinkertainen suru… Ei, se oli mahdotonta! Pari päivää sitten me ajoimme samaa jäätä. Täytyi päästä maksoi mitä maksoi! Joka hetki oli kallis.
— Mitä te arvelette? — kysyin jalkamieheltä, joka juuri kertoi jäältä tulevansa.
— Kyllä en minä käske sinne menemään, mutta en voi kieltääkkään; voisihan se ehken vielä kantaa.
— Jäätä mennään! Ruunikko näkyy jo kauransa syöneen; lähde jo valjastamaan Matti. — Minä olin niin levoton, että luulin rintani halkeavan. Pistin turkin ylleni ja katselin ikkunasta, kun Matti valjasti ruunikkoa. Sikoja pakkaili reelle. Vielä tuo Matti niitä malttoi lähteä ajamaan.
Oikotien risteyksessä Matti seisautti: oikealle vai vasemmalle?