— Vai niin vainenkin. Vai semmoinen senkin lorun loppu oli. Ihme ja kumma! Tulipa mies vaikka mistä, niin kaikki ne ovat samaa maata, — päivitteli Kaisu ja pisti taas piippunysän mustien hampaittensa väliin.
— No mitenkäs! Sikaan kuin sukuun, — sanoi vaimo, joka väänsi rannalla pantaa lehdosta taittamaansa luutaan. — Mitenkähän tyttöraukka nyt ruvennee toimeen tulemaan…
— Kuka?
— Onpahan vain torpan tyttö tuolta Kimingin kylältä! Ei sitä Auli tunne.
— Minä lähden soutamaan, Kaisu!
— Mitäs nyt Auli jaksaisi! On kaksitoista verkkoa heitettävä. Tuoltapa tuo Mattikin tulee mäkeä…
— Kyllä minä jaksan… Anna nyt Kaisu kulta, minä soudan niin, niin tasaisesti!
Vene työnnettiin järvelle, Kaisu komuroi perään ja minä istuin airoihin.
— Mikä sille tytölle on tullut, josta te puhuitte?
— Ei muuta kun sitä tavallista! Onpahan tuo pappilan renki-Juho, senkin vietävä — en paremmin sano — vietellyt sen tyttöraukan, pauhasi Kaisu, piippu kädessä, ja sylkäsi pitkään. — Ahaa, vääräänpä lasken, tuollahan se luoto onkin. — Mikähän sen rievun eteen nyt tullee! Ei isää, ei äitiä — millä se nyt lapsensa elättää?