— Silloin me jo olisimme harmaapäitä…
— Harmaapäitä! Silloin me vasta alkaisimmekin elämää. Minulla olisi oma mökkini tuolla, tuolla niemen nenässä — paikka on jo katsottu. Sieltä on mainio näkyala tuonne ulapalle. — Ei sen tarvitse olla suuri, mutta vilpas ja valoisa! Ja te? — Olette varmaan silloin jonkun patroonan rouvana…
— Patroonanko! Poskieni poltosta tunsin että hän katsoi minuun ja — minäkin katsoin häneen. Sattumalta! — Pääskynen viserteli niin iloisesti katon nurkalla ja maantietä tulla mutkitti Enolan ja meidän karja; kellot kilkattivat ja paimen-tyttö huusi täyttä kurkkua:
"Tui tui tulla
Löysin oman kullan!
Oman kullan kainalossa
Oi, on lysti olla!"
Mutta välistä hän on niin omituinen. Hän on opettanut minulle monta uutta laulua, ja tänään…. En minä oikein ymmärrä mitä hän pitää minun laulustani, ei ole virkkanut sanallakaan, mutta kyllä hänen säestyksensä ja minun lauluni sattuu aina yhteen. Ei hän ole koskaan sanonut: tässä pitää olla forte, tässä piano, se tulee aina itsestään. Hän istuu silloin pää vähän kallellaan, niin miettiväisen näköisenä, katselee vaan karvaista käsiselkäänsä koskettimilla — ja minä tarkastan häntä sivultapäin, melkein takaa. Hän ei hiisku mitään; soittaa vaan laulun laulun perästä ja minä laulan…
Tänään oli hän niin kummallinen! Nousi keskellä erästä laulua äkkiä ylös ja sanoi, — luulen että hän puhelee itsekseen —: autuas se mies, joka kiusaukset kärsii!
Mitä hän tarkoitti? Se toi niin kummia ajatuksia minun mieleeni. Minä olen kasvanut kansan keskellä, joka ei aristele totuutta sanoessaan, ja tiedän ett'eivät kaikki miehet ole enkeliä — ne eivät ole ihmisiäkään, sanoo iso-Miina; — mutta hän — minä en voi sitä käsittää, minä en voi muuta uskoa — minä en ymmärrä häntä…
II.
Sauna-Kaisu, Sauna-Kaisu, minkäs minulle teit!
Hän seisoi rantakivellä asetellen verkkoja veneen perään. Tuota vartaloa, liuttu kuin lauta! Teräväluisilla lantioilla riippui pitkin-juovainen kapea villahame ja ruskean jalan päällitse soljahtivat pienet aaltoset, vaipuakseen muran ja ruohonkorsien sekaan. Niitä seurasi parvi pienen pieniä kalanpoikia, säpsähtivät Kaisun ääntä ja pakenivat ajatusta nopeammin ulapalle päin. Siellä tuprusi kaukaisen etelärannikon siintävää juovaa kohti kookaspiirteinen Enolaiva hinaten summattoman suurta tukkilauttaa.