Oli satanut. Koivuin ja pihlajien lehdistä tippui vielä vesipisaroita. Ne niin kauniisti kimaltelivat; ilta-aurinko paistoi suuren hongan latvan alatse, joka kasvoi tuolla kaukana, kaukana mäellä ja vielä kauvempana, järven takana, taivaan punertavalla rannalla, metsäreunan yläpuolella vilkkui ja välkkyi jotakin. Se oli kaukaisen salotorpan viiri. Minä olin sitä usein katsellut; se oli aivan kuin tähti, joka oli tipahtanut kuusen latvaan ja jäänyt kesäpäivää katselemaan.
— Nyt meistä tulee pian kaupunkilaisia, — hän sanoi nakatessaan kiveä aidan taakse.
— Mitä?
— Oikein totta! Kuntakokouksessa on päätetty hakea tälle kylälle kauppalan oikeudet. Ja sitte täällä pidetään toripäiviä ja sitte me saamme markkinat ja sitte me saamme…
— Sairashuoneen…
— Niinpä kyllä! — hän nauroi — liike vilkastuu kaikin puolin. Talonpojat saavat markkinoilla tavaransa kaupaksi; he rikastuvat, perustavat meijerilöitä; maakunta vaurastuu kaikin puolin ja sitte me saamme rautatien.
— Ja sitten tästä tulee kaupunki.
— Niin! Ja sitten kouluja. Mutta ei semmoisia, joissa ylpeiksi opetetaan ja herrasiksi, mutta hyviä… kansalle valoaittoja! Semmoisia kuin löytyy Ruotsissa ja Askova Tanskassa. Yksi semmoinen opisto täällä maan sydämmessä ja sen vaikutus olisi ääretön…. Kukapa tietää! Jonkun kymmenen vuoden kuluttua.
— Kymmenen vuotta!
— Onko se niin pitkä aika? Oo, pian se kuluu kun on jotakin jonka eteen työskentelee, jota sydämestään harrastaa ja — rakastaa. Eikö totta? Me olisimme ensimmäisten oppilaiden joukossa siinä koulussa?