Hän kaatoi kermaa niin että alakuppikin lainehti — tähysteli vaan silmiini.
— Khäk, — rykäsi eno ja alkoi selvitellä isälle pieksujensa erinomaisia etuja.
— Metsäpirtin Emma! — kuiskasin ja katsoin tohtoria suoraan silmiin, aristelematta.
Hän työnsi kupin pöydälle ja putosi sohvan selkämystä vasten. Näin että nyt oli hänkin saanut osansa!
Ovella käännyin ja katsoin vielä kerran ikäänkuin vastausta odottaen, mutta sitä ei kuulunutkaan…
* * * * *
— Lempivät, jos rakkautenne silkkivyyhti sotkeutuu, niin elkää puhuko, katsokaa toisiinne! — sanoo Fredrika Bremer jossakin. Mutta mitenkäpä katsoo kun ei viikkokausiin pääse samaan huoneesenkaan!
Minä oleskelin paljon keittiössä — äitini suureksi iloksi. Hän huomasi minulla olevan taloudellisia hyveitä. Minä pesin astiat, minä jauhoin kahvit… Sieltä ikkunasta näin suoraan Enolaan, tohtori Mellerin huoneesen; näin hänen kirjoittavan pöytänsä ääressä, näin hänen leikkivän koirineen kartanolla. Mutta jos hän sattui tulemaan vastaan, käännyin heti poispäin. Enolaan en mennyt, paitsi kun tiesin tohtorin olevan pitäjällä ja kun hän joskus kävi isän luona, en olisi saattanut mennä sisälle, en vaikka! Ennen olisivat saaneet hakea Matin tuvasta. Äiti ihmetteli, mutta antoi minun olla aloillani, niinkuin ainakin.
Eno kiusasi. Tahtoi myötäänsä sovinnoille — mistähän lienee arvannut? Vai sovinnoille! Minä en ollut mitään rikkonut — ja kuitenkin tunsin vastustamattoman, hirveän halun juosta hänen luoksensa ja rukoilla häntä olemaan hyvä minulle. Oliko se oikein, oliko se väärin? Missä oli minun naisylpeyteni? — Ah, tallellahan se oli, enhän tehnyt mitään sopimatonta, mutta — onneton olin. Ja ketä syyttää siitä? Itseänikö? Olinko ollut liian kiivas? Olinko käyttäytynyt epänaisellisesti? Milloinka tulee anteeksi antaa, milloinka ei? Vai häntäkö syyttäisin? — vai yhteiskuntaa? En ymmärtänyt, vaikka kuinka ajattelin! Sen vaan tunsin että jos hän olisi sanankaan sanonut, niin olisin antanut kaikki anteeksi… Usein minä vinnillä itkin, ettei kukaan näkisi…
Eräänä postipäivänä tuli isä Enolasta ja kertoi tohtorin lähtevän pois. Hän oli toimittanut erään vanhemman virkaveljen sijaansa. Isä oli kutsunut muutamia pitäjäläisiä meille tohtorin läksijäisille. Ja meilläkös puuhaa! Matti nylki lammasta käsivarret verissä kyynäspäitä myöten; Iso-Miina kuurasi kynttiläjalkoja keittiössä. Karja-Miina rasvasi tuvassa peltiä ja me olimme äitin kanssa leipomahommissa. Minä oikein koettelemalla koetin liehua etten muistaisi mitään, mutta väkisinkin tunki mieleeni ajatus: mitä on tänä iltana tapahtuva? — Kaikki oli hyvällä alulla kun äiti äkkiä rupesi valittamaan ja kävi makuulle. Kaikki jäi minun huostaani. Ja minä lensin; minä sain valmistaa jotakin hänelle, minäkin sain odottaa häntä! Mieleni tuntui niin keveältä, en suuresti huolehtinut miten lohen paistaminen onnistuisi, — vaikken ollut koskaan ennen paistanut. Kaikki täytyi onnistua minun onneni päivänä. Mahdotontahan oli ettei jotakin tapahtuisi, mahdotonta, että hän niin lähtisi ilman sovinnon sanaa. Ja kun lohi, huolellisesti peitettynä, hiljakseen tuvan uunissa kypsyi ja minä siinä uunin edessä katselin sinertävää hohdetta, joka lieden hiiluksesta nousi, oli kaikki tuskallinen kiukku, joka niin monta aikaa oli mieltäni polttanut, tyyten haihtunut ja sydämmessäni vavahteli vain hiljainen, onnea odottava aavistus: mitähän tänä iltana tapahtuu?…