Ja iltasella. Voileipä-pöytä oli erittäin onnistunut ja lohi kellotti niin kauniina vadillaan persiljan lehdillä koristeltuna. Ja yli kynttiläloiston, kilisevien lasien, lautaisten ja veitsien räminän — oltiin jo ryhtymässä höyryävien paistien kimppuun — katselimme me kauvan toinen toistamme silmästä silmään. Kauvan, pitkän ajan takaa! Mutta lienenkö erehtynyt, suun ympärillä olin näkevinäni pienen, ivallisen piirteen ja katse näytti enemmän tutkivalta kuin lämpimältä. Ehkä olin hänen mielestään liian valmis sovintoon, ehkä hän halveksi minua…
— Kuulin että rouva on sairas? — hän tuli aivan lähelle minua ja puheli matalasti, ikäänkuin arvellen.
— On, — minä väistyin.
— Neidillä on ollut paljon puuhaa! Minä kiitän teitä sydämmestäni. —
Hänen katseensa oli niin lempeä, mutta — voinko siihen luottaa?
— Lohi on erittäin kaunis! —
Eikö hänellä ollutkaan muuta sanomista!
— Ikävä etten saanut sanoa rouvalle hyvästiä. Lähden aamulla viiden aikaan…
— Niin aikaseen!
Samassa tultiin hänen kanssansa kilistämään. Sydäntäni kivisti… Hyvä hän oli, niinkuin aina ennenkin! Mutta minä olin odottanut enemmän…
Hyvästiä sanoessa kysyin: