— Tokko te enää koskaan käytte täällä!
— Tuskin! Niin, en tiedä, ehkä kymmenen vuoden päästä! — kuului katkerasti.
Hän puristi kättäni, kumarsi hätäisesti ja — lähti.
Kaikki oli siis lopussa! Autoin vierasten päälle; korjaelin pois ruuan tähteet — onpa tuossa vielä aamuksikin paistia, mutta lohesta on vaan ruoto jäljellä — sammuttelin kynttilät ja menin äitin luo.
Hän makasi makuusuojan leveässä sängyssä: — eikö äiti syö mitään? On siellä vielä paistia ja makaroonia.
— En! Taisivat olla tyytyväisiä ruokiisi? Kuka piti puheen?
Kuuluivathan he siellä hurraavankin!
— Tohtori käski sanoa äitille terveisiä.
— Vai käski. Saa nähdä onko se uusi tohtori yhtä ystävällinen!
Heittäydyin hänen viereensä sänkyyn ja kätkin kasvoni päänalaiseen. Mitenkä olisin saanut rintaani puserretuksi, ettei sitä olisi niin kivistänyt? Se kohoili ja kohoili — viimein alkoivat silmätkin vuotaa.
— Taidat olla kovin väsynyt? — kysyi äiti hellästi ja silitteli kättäni, joka oli hänen olkapäällään.