Nielin ja nielin että saisin äänen vakaiseksi!
— Pääni on niin kipeä! — Ja tukin sen kipeän pääni tyynyyn, ett'eivät kuuluisi nyyhkytykset, joita en enään jaksanut pakoittaa.
En saanut unta öisin. Vähä väliä kuulin Tempun ulvovan kartanolla. Se ennustaa kuoleman sanomia, sanoi Sauna-Kaisa; ilman suotta se ei ole tuotakaan kuoppaa kaivanut tuonne ikkunan alle! Ja uusi tohtori, hän, joka tuli Mellerin sijaan, sanoi minulta puuttuvan työtä. — Te ette ole heikko, — hän sanoi — ruumiinne tarvitsee vaan liikettä. Ei se sillä ole hyvä että istutaan neula tahi muu kudin kädessä, tahi kaadetaan äitille kahvia ja pannaan sokeria isän kuppiin; tehkää työtä, jos ei muuta ole, niin kantakaa halkoja! Katsokaapas tuota teidän Liisaa vai Stiinaa tuonne kartanolle. Hänen untansa eivät vaan mitkään ajatukset häiritse!
Oikein pelkäsin hänen tarkkoja harmaita silmiään! Mitähän hän nyt sanoa tokasee!
Miina reuhtoi isoa kaljakorvoa tuvan portaille. Vai noin sitä minunkin täytyy raataa, voidakseni nukkua öillä. Ja jos en vaan joka päivä ollut puita kantamassa tahi kelkalla vetämässä, sanoi tohtori heti: — Mikäs eilen vaivasi? Oliko pää taas kipeä?… Eikö? Pientä laiskuutta vaan!
Mutta vaikka vedin suuren pinon puita keittiön eteen, en sittenkään saanut unta. Kipeä en ollut, minua ei vaivannut mikään, mutta yön yksinäisyydessä kohosi kaikenlaisia kummallisia ajatuksia päähäni. Kuun muodostaessa seinälle vuoteeni viereen valkoisen juovan, oli se minusta aivan kuin ruumisarkku, ja kun katselin, valvoessani siinä tunti tunnilta, ylös taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä kieltä, ajattelin aina kuolemata. En peljännyt, en toivonut sitä — ajattelin yhäti vaan. Miltähän tuntuisi jos hän makaisi tuossa laudalla kuutamossa? Varmaan olisi suloista tietää että hän on jo vapautettu kaikista maailman viettelyksistä. Tahi jos itse olisin kuollut ja tietäisin kaikki, näkisin hänenkin sydämmeensä. Silloin olisi kaikki selvillä, mikä nyt on hämärätä ja käsittämätöntä.
Muutama tapahtuma syrjäytti kuitenkin nuo kuoleman ajatukset, herätti minut tähän elävään elämään.
— Mitkä ne nuo ovat? — kysyi tohtori eräänä päivänä, kun olimme hiihtämään lähdössä, ja hän osotti hyvin halveksivasti uusia, kiiltäviä päällyskenkiäni. — Tiettäkääpäs tänlaiset pieksut kuin minulla on! Niillä hennoo hankeen astua. Ja onko teillä edes villaset alusvaatteet? Voi voi niitä naisia pitsi helmoineen, jos minulla olisi vaimo…
— No, miks'ette ota? — En ujostellut häntä enää — hän kohteli minua aivan kuin pientä lasta.
— Jos vaan saisin, ottaisinkin. Ennen nuorena ollessani… mutta mitäpä niistä! — jos nyt vaan sattuisin löytämään mieluiseni tytön, niin olisin valmis rakastumaan. Mutta mistäpä tuli! Sillä hänen täytyy olla yksinkertainen, rehellinen ja suora — aina suoraan sanova.