Se oli tohtorin kanta ja koko olento todisti sitä kun hän suorana ja kookkaana huilautti mäkeä alas; yksin leukapartakin oli niin varman näkönen. Siinä mies, josta näki että hän aina sanoi minkä ajatteli ja teki sen kuin sanoi.
— Te käytte niin harvoin kylässä? — hän sanoi istuessaan hangella levähtämässä.
— Minä en voi sille mitään, mutta minua ei ensinkään haluta; — pelkäsin että hän rupeaisi puolustamaan vaihtelevaisuuden hyötyä.
— Se on oikein! Kodissaan sitä ihmisen täytyy viihtyä; silloin on onnellinen! Tuskin sitä ihmistä löytyy, joka ei tulisi sanaa sanoneeksi toisten puheesen, joka ei suinkaan aina ole viatointa laatua. Naapurin selkänahka tavallisesti on kyydissä — ja harva se mies, joka voi olla ryyppyä ottamatta, kun hänelle iloisessa seurassa tarjotaan. Enonne esimerkiksi olisi paljon onnellisempi, jos hän tyytyisi kotiseuraansa… Käykää nyt tätinne luona! Luulen että hän tarvitsisi lohdutusta! hän jatkoi asetellen suksiaan seinää vasten pystyyn.
Enolla oli paha päivänsä. — Hän oli ollut taaskin huvittelemassa ja nyt hän vielä tinki tätiltä ryyppyjä. Hän rukoili, hän uhkaili, hän sanoi kuolevansa jos ei saa ja kun täti poistui hetkeksi, hän rupesi viittilöimään käsillään — nyt he tulevat, he kutsuvat minua ryypyille: tule tule tänne kapakkaan! — Minua hirvitti; samassa astui toki naapuri pitäjän vallesmanni sisälle; mutta hän olisi saanut olla tulemattakin. Hänen asiansa oli sitä laatua, että se teki enon hyvin pian selväksi. Oli vaan muutaman tuhannen ryöstötuomio ja ellei enolla olisi parin päivän päästä raha pöytään niin puoti kiinni! Ja mistäpä tuli! Eno ajeli ympäri pitäjätä, mutta ne, joilla olisi ollut, eivät enää uskaltaneet antaa. Moni oli jo ennenkin auttanut ja saamamies oli järkähtämätön: täytyy ottaa niin kauvan kun on ottamista, ennenkun juoda lallittaa kaikki suuhunsa, sanoi. Jo tuli enosta köyhä mies.
Huutokauppa päivänä, kun irtaimistoa myötiin! — Huoneet kansaa täynnä, siellä arvosteltiin, tuolla vaihdeltiin ostoksia, huudettiin kilvassa, ja yli kaiken kuului aina väliin vasaramiehen: ensimäinen kerta — toinen kerta, ensimäinen — toinen — ja kolmas kerta! Keskellä sekasotkua hävisi eno. Minä huomasin tuon ja olin tulisimmassa tuskassa, minne hän joutui. Etsin joka huoneen, juoksin meiltä kysymässä — ei missään. Mutta iltasella kun kaikki olivat hajonneet, tuotiin hänet kievarista. Luuli sieltä lohdutusta löytävänsä — tuskin jalat kannattivat.
— Tulethan sinä toki vielä elävänä kotiin! — huudahti täti ilossaan, hänkin oli jo ruvennut hätäilemään.
— Kotiin! Minulla ei kotia olekaan — ei kattoa pään päällä! — Ja enon veristyneistä silmistä alkoivat vedet juosta turvottaneille huulille asti, — huomenna Enola myödään.
Samassa tuli tohtori.
— Mitäs nyt sanot mies? Purista nyt lankosi kättä! — hän sanoi, lyöden enoa olalle. Hän oli aivan lumessa, lakki, turkinkaulus, parta, yksin kulmakarvatkin. He olivat olleet isän kanssa jossakin pitäjällä.