Eno seisoi vaan keskellä eteisen lattiata, lampun alla, tylsästi katsoen ylös tohtoriin — melkeinpä niinkuin vihassa. Isä riisui lumisia päällys-saappaita jaloistaan.

— Nyt ei haittaisi lasi teetä, jos siellä on? — Tohtori ojensi minulle vasemman kätensä, oikealla hän puristi tätin kättä ja katsoi häneen niin laupiaasti.

Hieno puna kohosi tätin kalpeille poskille. Onko tuo vaan sääliä, vai löytyisikö toivoa? Se mies ei tee mitään tarkoituksetta!

Kun tyttö oli vienyt sisään tarjottimen sanoi hän että rouvaa kutsuttiin sinne tohtorin kamariin. Ja kun täti hetken kuluttua sieltä tuli, itki hän niin, niin — mutta se oli ilosta.

— Siunattu mies tuo tohtori ja isäsi! Jumala palkitkoon sen heille!

He olivat isän kanssa toimineet ja isä oli taaskin mennyt takaamaan, vaikka oli jo ennestäänkin enon edestä takauksissa. Eno sai pitää talonsa! Ja eno, sinä iltana hän päätti että jos hänet nähdään humalassa, saa isä eli tohtori antaa hänelle oikein suomalaisen löylytyksen; ja sen sanansa hän piti kuin mies! — — — Isä rakas! Se oli hänen viimeinen hyvätyönsä!

Määrälleen kaksi viikkoa siitä päivästä hän sai sydämmen halvauksen. Koko päivän hän oli kanssamme ja oli niin erittäin iloinen. Enon ja tohtorin piti tulla meille iltasella, mutta ennenkuin he kerkesivät tullakaan, juostiin heitä noutamaan ja silloin oli isä jo kylmänä.

Kuinka kaunista on tuo suru, joka ei itke, eikä valita. Ottaa vaan nöyrästi vastaan kaikki koetukset. Äitin suru oli semmoista. Olen aina muistava hänet semmoisena, kun hän seisoi isän haudan reunalla. Siinä oli monta, jotka ääneen itkivät. Äiti ei. Niin sanomattoman hellästi hän katseli arkkua haudan pohjalla. Näki kyllä että siellä lepäsi hänen rakkain ystävänsä, jonka elämässä ei löytynyt ainoatakaan tekoa, jota olisi tarvinnut hävetä. Jokainen työ oli velvollisuuden tahi rakkauden synnyttämä. — Jospa minäkin niin voisin surra, niin urhoollisesti tyytyä kohtalooni, kun minun vuoroni tulee, kun ainoa aarteeni joka minulla enää on, kun äitini temmataan minulta.

Isänkin asiat olivat takausten tähden niin sekavat, ettei äiti olisi suuritta ponnistuksitta voinut hoitaa taloamme. Sentähden se myytiin ja asuimme sitte hyyrillä samassa talossa. Äiti oikein nautti vapauttaan, kun oli päässyt suurista taloudellisista puuhista, mutta minun päiväni alkoivat tuntua kovin pitkiltä. Pieni taloutemme oli niin helposti hoidettu, tyttö meillä oli, joka hoiti yhden lehmämme, minulle ei riittänyt työtä. Puun kantokin loppui, kevät oli käsissä, eikä mikään enää tahtonut minua tyydyttää. Ihanan kesän vietimme äitin kanssa yhdessä, mutta syksyllä olin päättänyt lähteä maailmalle, minäkin leipääni hankkimaan. Mutta miten?

Pienten lasten opettajaksi en halunnut, mutta oliko minulla tarpeeksi tietoja johtamaan suurempia. Saksankieli oli ainoa, jota paitsi äitinkieltä osasin. — Se on suuri etu, — sanoi tohtori, joka oli ottanut minua tutkiakseen. — Hyvä asia, että se vanha opettajanne oli niin siihen perehtynyt. Luulen voivani toimittaa teidät erään tuttavani perheesen. Kirjallisuudessa olette perehtynyt, historiassa jotensakin, muut aineet ovat jääneet hiukan takapajulle. Mutta mitä ei taida, sen voi oppia.