Ja sillä todistuksella minä läksin onneani koettamaan.
* * * * *
Ensimmäinen koetus ei onnistunut. Tohtorin ystävä oli jo saanut opettajattaren. Ja niin olin joutunut yksin outoon kaupunkiin. Ilmoittelin sanomissa, juoksin asioimistoimistoissa. Siellä puisteltiin päätä: ei ollut todistusta valtionkoulusta, ei edes yksityistenkään, olipahan vaan vanhalta neidiltä, jota ei kukaan tuntenut, joka oli jo aikoja kuollut. Siinä oli minun saksani! Näin toki lehdissä ilmoituksen, jossa haluttiin apulaista kauppaliikkeesen. Käsialani oli harjaantumaton, luvunlasku niin ja näin — olisin kuitenkin kelvannut muotoni tähden, jos eivät jo sattuneet toista saamaan.
Ja tilani alkoi jo käydä tukalaksi. Aloin kovasti epäillä kykyjäni, joista olin — niinkuin moni muukin — sentään luullut suurempia. Miten kehtaisin kotiin palata. Jokainen sanoisi etten minä kelpaa mihinkään. Äiti tietysti ei, eikä ystävät, vaikka olisinhan heitäkin hävennyt, mutta muut ihmiset. Ja rahanikin olivat lopussa.
Silloin satuin huomaamaan erään ilmoituksen ja päähäni pisti rohkea tuuma. Talouden hoidosta ei minulla ollut minkäänlaista todistusta, mutta mitä jos koettaisi! Vastasin ilmoitukseen, kerroin etten ollut missään palvellut, olin vaan ollut äitillä apuna siellä kotona. En rohjennut toivoa, pelkäsin että jos taas oikein kiihkeästi odotan, niin tulee taaskin pettymys, koetin olla ajattelematta ja sekohan lienee auttanut vai mikä, mutta paikan sain kuin sainkin.
Ja kirjeessä oli matkarahaa viisitoista markkaa, mikä olikin mainio asia, sillä ison kukkaroni pohjalla ei enää ollut kotoa saamaa rahaani kuin 25 penniä.
Niinpä menin. Pari asemaväliä, jotka oli junassa kuljettava, istuin suurimmassa jännityksessä. Mitä oli seuraava? Enköhän ollut liikoja uskaltanut? Ja minun mieleeni muistuivat kaikki pohjaan palaneet puurot, kaikki happamet vehnäset, kaikki likilaskuiset leivät, mitä elämän ijässäni olin nähnyt. Mutta asemalla en niitä enää joutanut muistella. Patroona oli itse vastassa. Oli ollut muutakin asiata, sanoi. Kaiketi sentähden etten luulisi hänen tulleen minua noutamaan, tyttö reppanata! Hän itse, rikas "roomanni"!
Kapineeni nostettiin kärryihin. Hän katsoi vähän kummastellen kaunista matka-arkkuani, jonka kannessa oli messinki-kirjaimilla rakkaan isä-vainajani nimi. Yks kaks korskea orit meidät kiidätti suurenmoisen tehtaan kohdalle. Hän seisahdutti veräjävahdin mökin luona! Tuonneko meidän piti! Noin suureen kartanoon. Minä olin ihan onneton! Hän pyysi juomavettä mökin emännältä ja vaimon kanssa puhellessaan minä tarkastin häntä. Vanhanpuoleinen, harmaassa jo korvallisilta ja ankaran näköinen. Työ vai huoletko lienevät painaneet syvän vaon kulmien väliin, vai lieneekö siihen muuten tullut…
Tehdas oli kyllä hänen, siinä hän asuikin, mutta minun piti peninkulman päähän toiselle talolle.
— Tokko siellä asuukaan ketään herrasväestä? — kysyin jo paljoa tyynempänä.