Hän nauroi: — Herrasväestä! Meitä ei olekkaan muita kuin minä yksin — ja kirjuri ja — työnjohtaja, joka on poikamies niinkuin minäkin, tahi vanha poika oikeastaan. Mutta tuollapa hän tuleekin!
Sydäntäni ahdisti. Mitähän äiti sanoo kun kuulee että minä olen joutunut aivan miesten joukkoon — ja vielä vanhain poikain. Ja eno! Nytkös hänellä hauskaa on! Vielä enemmän tuskistuin kun johtaja, hänkin pitkä, laiha, tavattoman vakaisen näköinen mies — minua tarkasti rehellisillä silmillään. Niistä voi suoraan lukea: — hyvä on! — Sitten hän iski silmää patroonalle, kumarsi minulle kohteliaammin kuin talouden hoitajattarelle olisi mielestäni tarvinnut ja isäntä antoi nyt oriin ravata yhtä mittaa! Kalhoon asti. — So so, — kuului vaan väliin kun varsa rupesi kovin vallattomaksi ja oikein aloin jo tyytyä olooni äänettömän, ankaran näköisen isännän rinnalla. Vilpas iltailma ja joutuisa kulku saivat minut jälleen hyvälle tuulelle.
Seuraavana päivänä lupasi patroona tulla johtajan kanssa meille päivälliselle, heillä oli sielläpäin kulkua.
— Laittakaa nyt meille hyvää ruokaa, — hän sanoi leikillisesti. Kyllä nyt tiedän että siinä sanassa oli paljon tottakin — siinä oli kokonainen elämäkerta.
Kyllä hän näkyi tarkkaavan kaikkia pöydällä ankaroilla silmillään. Katseli veitsen päätä — ne olivat peuran sarviset — oliko koloihin jäänyt poroa! Tarkkasi sinappi astiatakin, oliko se vaan puhdas. Näkyipä voileipäpöytä kelpaavan ja väliruuan nähdessään hänen silmänsä oikein kirkastuivat!
Ja siitäkös minulla oli huolta ollut! Laittaisinko paistia? Se oli niin tavallista. Jotakin muuta liharuokaa? En erittäin monta laatua osannutkaan; mutta voi! Liha oli huonoa — ei löytynyt hyvää "filet" palaa. Silloin sattui onnekseni eräs poika kaupitsemaan lohta ja se oli erinomainen sattumus näillä seuduin. No, sitä osasin, sen tiesin! Poika sai kaupanpäällisiksi viisikolmatta penniseni, joka oli vielä kotiperinnöitä. Se oli sieltä rakkaasta kodista, jossa olin oppinut lohta paistamaan — Gustaf Mellerin läksiäisillallisiin.
Se oli patroonasta mieluista. — Te toitte onnen tähän taloon tullessanne! Lohta ei koskaan saatu Sanna neidin aikana! — hän huudahti suutansa maiskutellen. Hartaasti hän sitten otti palasen lohen kyljestä, kaati juhlallisesti kastiketta päälle ja pisti verkalleen pitkään poskeensa.
Mutta jälkiruuan nähtyään he molemmat purskahtivat nauramaan. — Elkää toki milloinkaan enää laittako minulle "pappilan muorin hätäruokaa." Sitä oli Sannalla aina ja minä opin sitä kammomaan yhtä paljon kuin häntä itseäänkin.
— Mutta tämä onkin hyvää! Hieno maku! — sanoi johtaja. — Maistappas! —.
— Jaa tosiaankin! Aivan toinen maku!