Odottaa ja odottaa, odottaa, kunnes jäkälä päähän kasvaa! (Nousee, pyyhkii puukkoaan seinästä riippuvaan pyyheliinaan samalla puhuen) Tässä talossa minä olen pian 5 vuotta pieksujeni pohjia polkenut sinun tähtesi, mutta se saakin jo riittää. Jos emäntä ei sinulle mitään anna, kun minulle tulet, niin olkoon antamatta. Minulla on jo säästöjä niin paljon, että voin ostaa palstan ja rakennusaineet ja hevosen ja lehmän. Eikä minun vaimoni tarvitse nälkää nähdä eikä mukulami liioin, jos heitä ei kovin monta kerralla tulle.
KERTTU (purskahtaa nauruun)
No, johan sinä, Mikko kulta, hassuttelet. (Täyttää Sakarin kupin, istuu sitten Mikon viereen.)
MIKKO
Ja tuo Suveliinin saarnasaksa on ruvennut täällä hääräilemään kuin kissa tuoreen kalan ympärillä. Hän ei ole malttanut olla täältä poissa päivääkään siitä asti kuin hän kirjoitti tädillesi tuon testamentin. Nyt hän tietää, että sinä olet semmoinen kultakaivos, jonka kannattaa anastaa. Mokomakin naimisiinmenijä! Naimisiin mennään, kun ollaan nuoria ja iloisia eikä vääräselkäisenä ja koukkupolvisena ja tutisevana. Jos hänestä joku huolii, tapahtuu se rahain persolla. Voi, voi! (Polkaisee jalkaa, puristaa nyrkkiä) kun minun tekee mieli antaa sille, että se tiitisiä kuulisi!
KERTTU (hyväillen Mikkoa)
No, no! Tyynny ystäväni. Kyllä se sinä minut saat mutta Suveliinit ja
Syksyliinit saakoot pitkän nenän.
SAKARI (lyö kämmenillä polviaan)
No, samaa vakuutan minäkin. Kuinka sinä uskotkaan Kertun sietävän tuota siirappisuuta ja hänen alituista (matkii) »rakkautta uskoveljiin!»