Muuten on muista toimista, joita neron avulla harjoitetaan, etenkin (historiallisten) tapausten kerronta sangen suureksi hyödyksi; mutta koska moni on sen arvosta puhunut, on se tässä mielestäni sikseen heitettävä, ynnä senkin vuoksi, ett'ei kukaan luulisi minun, omaa harrastustani kiittäin, ylpeydestä ylistävän itseäni. Ja minä luulen niitä olevan, jotka, koska olen päättänyt viettää päiväni valtio-toimista erilläni, antavat minun näin suurelle ja hyödylliselle työlleni laiskuuden nimen, ainakin ne, joiden silmissä rahvaan tervehtäminen ja suosion hakeminen kestipuolisilla on suurinta ahkeruutta. Vaan jos nämä ajattelisivat, sekä mihin aikoihin minä olen saanut valtioviran, että mimmoiset miehet eivät ole voineet samaa saavuttaa, ja vielä lisäksi, millaisia ihmisiä senaatiin on päässyt, niin he tosiaankin tulisivat havaitsemaan, että minä ennemmin täydestä syystä kuin velttoudesta olen mieleni muuttanut, ja että minun jouten-olostani onpi tuleva valtiolle enempi hyötyä kuin muitten toimista. Sillä usein olen kuullut Q. Maximon ja P. Scipionin, vieläpä meidän valtiomme mainioiden miesten pitäneen tapana sanoa, että heissä, esivanhempainsa muotokuvia katsellessaan, into hyviin avuihin kaikkein väkevimmin syttyy. Luonnollisesti ei tuolla vahalla eikä kuvalla itsessään ole niin suurta voimaa; mutta urotöitä muistellessa kasvaa se liekki oiva miesten rintoihin, eikä asetu ennen, kuin heidän hyvät avunsa ovat saavuttaneet niiden maineen ja kunnian. Mutta sitä vastoin, kuka olisi kaikkien näitten täntapaisten (turmeltuin) ihmisten joukossa, joka ei kilpailisi esivanhempainsa kanssa rikkaudessa ja tuhlauksessa, mutta ei rehellisyydessä ja ahkeruudessa? Myöskin vasta-aateloitut, jotka ennen tavallisesti kunnollansa ennättivät aateliston edelle, pyrkivät pikemmin varkain ja konnan juonilla kuin luvallisilla keinoilla päällikkyys- ja kunnia-sioille. Juurikuin praetorin ja konsulin virat ja muut semmoiset itsessään olisivat jotain loistoisaa ja uhkeata, eikä niitä arvattaisi aina sen mukaan, kuin niiden ansio on, jotka niitä pitävät. Vaan minä olen liikkunut liian vapaasti ja poikennut jokseenkin syvälle, koska valtion tavat harmittavat ja inhoittavat minua. Nyt palaan aineeseni takaisin.
V.
Mielin kertoa sitä sotaa, jota Roman kansa kävi Numidialaisten kuninkaan Jugurthan kanssa; ensiksikin, koska se oli suuri ja julma ja voitto vaihteleva, ja toisekseen, koska silloin ensi kerta käytiin aateliston kopeutta vastustamaan. Ja tämä taistelus sekoitti kaikki taivaalliset ja maalliset sekaisin ja meni niin mielettömiin, että vasta sota ja Italian hävitys tekivät lopun kansalaisten riitaisuuksista. Mutta ennenkun semmoisen asian alun selitän, kerron vähän sen edellisiä tapauksia, että kaikki olisi selvempää ymmärtää ja paremmin näkyvissä. Toisessa Punilais-sodassa, jossa Karthagolaisten päällikkö Hannibal enimmin, sittenkun Roman valtakunta oli mahtavaksi paisunut, oli kuluttanut Italian voimia, oli Numidialaisten kuningas Masinissa, jonka P. Scipio, urhoollisuutensa vuoksi sittemmin kutsuttu liika-nimellä Africanus, otti ystävyyteen, toimittanut monta ja loistavaa sotatekoa, joitten tähden Roman kansa, voitettuaan Karthagolaiset ja saatuansa vangiksi Syphacin, jonka valta Afrikassa oli suuri ja laaja-mahtinen, antoi kuninkaalle lahjaksi kaikki sota-voimillaan valloittamat kaupungit ja maat. Sentähden pysyikin Masinissan ystävyys vilpittömänä ja rehellisenä meitä kohtaan; hänen valtansa ja elämänsä loppu oli sama. Sitten sai hänen poikansa Micipsa yksin kuninkuuden, veljeinsä Mastanabalin ja Gulussan tautiin kuoltua. Tästä syntyi Adherbal ja Hiempsal; ja Jugurtha, Mastanabal-veljen poika, jonka Masinissa oli jättänyt ilman valtakunnatta, koska hän oli jalkavaimon synnyttämä, kasvatti Micipsaa kotonansa samalla tavalla kuin omia lapsiansa.
VI.
Täysikasvuiseksi tultuaan oli tämä voimiltaan vahva, muodoltansa kaunis, mutta paljoa mahtavampi vielä neronsa puolesta, eikä heittäytynyt ylöllisyyden ja laiskuuden turmeltavaksi, vaan ratsasteli, heitteli keihästä ja kilpaili juoksussa yhden-ikäisten kanssa, niinkuin sen kansan tapa on; ja vaikka hän kunniassa oli kaikkia etevämpi, oli hän kaikille kuitenkin rakas; viettipä vielä enimmän aikansa metsän ajossa, ja oli ensimäinen tai ainakin ensimäisiä leijonaa ja muita petoja tappamassa, toimitti sangen paljo, puhui varsin vähän itsestänsä. Ja vaikka Micipsa alussa oli iloinen tästä, arvellen Jugurthan hyvien avujen olevan kunniaksi kuninkuudellensa, niin säikähti hän kuitenkin, kun havaitsi nuorukaisen, hänen itsensä ikäpuolena ja lapsensa pieninä ollen, enemmin ja enemmin varttuvan, kovasti sitä asiata ja mietiskeli paljon itseksensä. Häntä peloitti ihmisten vallan-himoinen ja mielensä haluja tyydyttämään pikainen luonto, ja sitä paitsi oman ja lastensa ijän voimattomuus, joka saaliin toivolla saattaa keskin-kertaisetkin miehet väärille teille. Päälliseksi olivat Numidialaisten mielet syttyneet suosioon Jugurthaa kohtaan, jonka vuoksi hän pelkäsi kapinan tai sodan nousevan, jos kavaluudella tappaisi semmoisen miehen.
VII.
Kun hän, näiden vastusten keskelle joutununna, näki, ett'ei väkivallalla eikä väijymällä voisi sortaa kansalaisillensa niin otollista miestä, niin päätti hän, koska Jugurtha oli urhoollinen ja sotakunnian himoinen, panna hänen vaaroille tarjoksi ja sillä tavoin onnea koetella. Sentähden asettikin Micipsa hänen päämieheksi niille Numidialaisille, jotka laittoi Hispaniaan, kun lähetti hevois- ja jalka-väkeä avuksi Roman kansalle, toivoen hänen helposti surmansa saavan joko urhoollisuuttansa näyttelemällä tai vihollisten julmuuden kautta. Vaan sepä asia päättyikin peräti toisin, kuin hän oli ajatellut. Sillä koska Jugurtha, ripeä ja terävä kun oli järjeltään, oli tullut tuntemaan P. Scipionin luonnon-laadun, joka silloin oli sota-päällikkönä Romalaisilla, ja vihollisten sota-tavan, niin oli hän suurella ahkeruudellaan ja tarkkuudellaan ja sitä paitsi nöyrimmällä kuuliaisuudellansa ja usein vaaroja kohti käymällä ennen pitkää tullut niin kuuluisaksi, että meikäläisille oli hyvin rakas, Numantialaisille suurimmaksi kauhistukseksi. Ja tosiaan olikin hän — joka seikka on erinomaisen vaikea — sekä tappelussa miehuullinen että neuvottelussa kunnollinen, joista omaisuuksista toinen enimmiten tuottaa pelon ennältä-tietäväisyydestä, toinen malttamattomuuden uskaliaisuudesta. Senpätähden toimittikin päällikkö melkein kaikki vaikeimmat asiat Jugurthan kautta, piti häntä ystäväinsä joukossa ja suosi häntä päivä päivältä enemmin ja enemmin. Sillä ei mikään hänen neuvonsa eikä hankkeensa rauennut turhaan. Tähän tuli lisäksi mielen suopeus ja neron sukkeluus, joilla lahjoillaan hän kiinnitti itseensä monta Romalaista läheisimmän ystävyyden siteillä.
VIII.
Siihen aikaan oli meidän sotajoukossamme useampia vasta-aateloittuja ja aatelisia, joista rikkaus oli kaikkea hyvää ja kunniallista arvollisempi, kapina-vehkeisiä, kotona mahtavia, liittolaisten tykönä enemmin kuuluisia kuin kunniassa pidetyitä. Nämä kiihoittivat Jugurthan ylähälle pyrkivää mieltä, luvaten, että hän, kun ikinä Micipsa kuningas olisi kuollut, yksin saisi vallan Numidiassa: hänellä oli muka suurin kunto, Romassa kaikki kaupan. Mutta koska P. Scipio, hävitettyänsä Numantian, päätti laskea apujoukot pois ja itse palata kotihin, antoi hän Jugurthalle runsaat lahjat ja kiitokset koko sotajoukon edessä, ja vei hänen teltaansa, jossa kahden kesken muistutti häntä että ennemmin valtiota kuin yksityisiä hyvimällä koettaisi pitää Roman kansan ystävyyttä eikä totuttaisi itseänsä keitään lahjomaan. Mikä monen oma on, ostetaan muka muutamilta vaaran kaupalla. Jos hän yhä tahtoisi pysyä hyvissä omaisuuksissaan, niin tulisi hänelle aivan itsestänsä sekä kunniaa että valtaa; vaan jos hän liian äkkipäisesti rientäisi edelleen, niin lankeisi hän päätimysten oman rahansa kautta.