Sittemmin, kun Memmius oli puhumisensa lopettanut ja Jugurthaa vaadittiin vastaamaan, käski rahvaan tribuni O. Baebius, jonka yllä sanoimme rahalla lahjotuksi, kuninkaan olla ääneti; ja vaikka väkijoukko, joka kokouksessa oli läsnä, kovasti kiivastuneena, koki peloittaa häntä huutamalla, suuta vääntämällä, usein päällekäymällä ja kaikilla muilla keinoin, joita suutuksissa ollessaan tavallisesti käytetään, pääsi kuitenkin hävyttömyys voitolle. Näin läksi kansa, pilkkana pidettynä, pois kokouksesta; mutta Jugurthalla, Bestialla ja muilla, joita tämä tutkimus hätyytti, paisuivat mielet (povissa).
XXXV.
Olipa siihen aikaan Romassa eräs Numidialainen, nimeltä Massiva, Gulussan poika, Masinissan pojanpoika, joka, kun kuninkaiden riidassa oli ollut Jugurthan vastustaja, maanpakolaisena oli lähtenyt Afrikasta, sittenkun Cirta oli heittäynyt ja Adherbal oli surmattu. Tätä kehoitti Sp. Albinus, joka seuraavana vuonna, Bestian jälkeen, Q. Minucius Rufon kanssa piti konsulin virkaa, senaatilta pyytämään Numidian valtakuntaa, koska hän muka oli Masinissan suku-perää, ja (koska) Jugurthaa rikostensa tähden viha ynnä pelko ahdisti. Konsulin teki mieli sotaa käydä, ja hän tahtoi ennemmin, että kaikki pantaisiin liikkeille, kuin vaikenisi (sikseen). Hänelle oli osakseen tullut Numidian, Minuciolle Macedonian voittomaa. Kun Massiva oli ruvennut näitä asioita ajamaan ja Jugurthalla ystävissään ei ollut kyllin turvaa, koska yhtä heistä esti paha omatunto, toista paha maine ja pelko, niin käski hän lähisimmän ja luotettavimman ystävänsä Bomilcarin rahalla hankkia väijyjiä Massivalle, kuten monta asiaa oli toimittanut, ja tehdä sen niin salaisesti kuin mahdollista; mutta jos se ei onnistuisi, piti hänen millä tavalla tahansa tappaa Numidialainen. Bomilcar toimittaa väleen kuninkaan käskyt; ja hän tiedustelee semmoisten ihmisten kautta, jotka tuommoisessa työssä olivat taitavat, hänen retkensä ja kulkunsa, jopa viimein kaikki paikat ja ajat; ja sitten virittää hän, asian vaatiessa, paulansa. Siis käypi yksi niistä, jotka olivat surmatyötä varten varalla, vähän varomattovammasti Massivan päälle ja tappaa hänen; mutta itse kiini otettuna, lupaa hän, monen ja semminkin Albinus konsulin kehoituksesta, ilmoittaa asian laidan. Bomilcar, vaikka oli sen toveri, joka valtion takauksella oli Romaan tullut, vaaditaan oikeuteen enemmän kohtuuden kuin kansain oikeuden johdosta. Mutta Jugurtha, vaikka julki oli voitettu syypääksi niin suureen rikokseen, ei lakannut ennen totuutta vastaan taistelemasta, kuin havaitsi tekonsa herättämän vihan olevan hänen suosiotansa ja rahaansa suuremman. Vaikka hän siis edellisessä jutussa oli antanut viisikymmentä ystävistään takaukseksi, lähetti hän, enemmän katsoen valtakunnan kuin takausmiesten etua, Bomilcarin salaa Numidiaan, koska varoi muitten maalaistensa pelosta rupeevan epäämään kuuliaisuutta häneltä, jos tämä rangaistuksen kärsisi. Itsekin matkusti hän, muutamien päiväin kuluttua, sinne, koska senaati käski hänen Italiasta lähtemään. Mutta ulos Romasta tultuaan, sanotaan hän, usein ääneti luoden silmäyksiä sinne takaisin, lausuneen: "kaupunki olisi kaupan ja pian häviöön menevä, jos vaan ostajan saisi."
XXXVI.
Sodan uudistettua, kuljettaa sillä välin Albinus kiireimmittäin Afrikaan muonavaroja, palkkarahaa ja muuta, joka sotilaille oli tarpeen; ja kohta lähtee hän itsekin sinne, että ennen vaalikokousta, joka aika ei ollut kaukana, aseilla tai heittämyssovinnolla tai millä tavalla tahansa saisi sodan lopetetuksi. Mutta Jugurtha sitä vastoin venyttää kaikkia asioita, ja tekee milloin mitäkin syitä viipymiseensä; lupaa heittämystä, ja on sitten pelkäävinään, pakenee päälle käyvän edestä, ja käypi vähän jälkeen päälle, ett'ei hänen sotilaansa epätoivoon heittäytyisi. Näin pitää hän konsulia pilkkanansa, viivyttäin milloin sotaa, milloin rauhaa. Ja oli niitä, jotka silloin eivät pitäneet Albinoa kuninkaan tuumille vieraana, ja jotka eivät luulleet sodan, niin suuren kiireen perästä, niin helposti tulleen pitkitetyksi pikemmin velttouden kuin kavaluuden kautta. Mutta kun, ajan kuluttua, vaalikokous-päivä läheni, läksi Albinus Romaan, jätettyään veljensä Aulon propraetoriksi leiriin.
XXXVII.
Siihen aikaan tärisyttivät tribunien riitaisuudet Romassa hirveästi valtiota. Rahvaan tribunit P. Lucullus ja L. Annius kokivat edespäin pitää virkaansa, vaikka heidän virkaveljensä olivat sitä vastaan; ja tämä eripuraisuus esti koko vuoden vaalikokoukset. Se viivykki saatti Aulon, jonka edellä sanoimme jätetyn praetorin-siaiseksi leiriin, toivomaan, että voisi joko lopettaa sodan, tai sotajoukolla peloittaen ottaa rahaa kuninkaalta. Hän kutsui siis Tammikuulla sotamiehet talvimajoistaan sotaretkelle, ja tuli pitkillä marssilla, kovalla talvisäällä, Suthulin kaupunkiin, jossa kuninkaan tavarat olivat. Vaikka tätä sekä vuodenajan kovuuden että paikan lujuuden vuoksi ei voitu valloittaa eikä piirittää, — sillä muurin ympärille, joka oli rakennettu jyrkän vuoren äyräälle, oli lietteinen lakeus talvisadetten avulla tehnyt lammikon, — rupesi hän kuitenkin, joko valeh-vehkeitä pitääkseen, että niiden kautta peloittaisi kuningasta, tai himostansa sokeana, suojakattoja lykkimään, vallia luomaan ja joutuun toimittamaan muuta, joka hänen yritykseensä oli tarpeen.
XXXVIII.
Mutta Jugurtha, kun oli tullut tuntemaan legatin turhamaisuuden ja ymmärtämättömyyden, alkoi viekkaasti kiihoittaa hänen mielettömyyttänsä, lähetteli rukoilevia lähettiläitä, kuljetteli itse sotajoukkoa, ikääskuin karttaen, metsämaita ja polkuja pitkin. Lopuksi sai hän heittämyssovinnon toivolla Aulon jättämään Suthulin ja ajamaan häntä juurikuin pakenevaa takaa syrjäseutuihin. Niin pysyivät hänen juonensa paremmin salassa. Sillä välin koetteli hän sotajoukkoa öin päivin sukkelain ihmisten kautta; lahjoi centurioneja ja hevoisväen päällikköjä, että yksi osa heistä karkaisi hänen puolellensa, toinen, sotamerkin annettua, heittäisi asemansa. Kun tämän oli toimittanut mielensä mukaan, saarti hän sydänyöllä äkkiodottamatta suurella Numidialaisjoukolla Aulon leirin. Romalaiset sotamiehet, jotka säikähtivät sitä tavatonta meteliä, rupesivat toiset aseita tavoittamaan, toiset piilemään, osa pelästyneitä vahvistamaan, hädissänsä häilymään edestakaisin joka tahalla; vihollisjoukko oli suuri, taivas yön ja pilvien vuoksi pimiä, vaara kaksinainen; vihdoin oli epäilyksen alaista, olisiko turvallisempaa paeta vai alallansa pysyä. Mutta siitä joukosta, jotka vast'ikään sanoin lahjotuiksi, karkasi yksi kohortti Ligurialaisia ynnä kaksi Thrakialaista ratsasparvea ja muutamia joukkoon kuuluvia sotomiehiä kuninkaan puolelle; ja kolmannen legionin ensimäinen centurioni antoi vihollisille tilan tunkea sisälle muutaman linnoituksen kautta, jonka oli saanut suojellaksensa; ja sitä tietä hyökkäsivät kaikki Numidialaiset leiriin. Häpiällisesti paettuansa, asettuivat meikäläiset, useimmat sittenkun olivat aseensa pois heittäneet, lähisimmälle kukkulalle. Yö ja saalis leirissä viivyttivät vihollisia, jott'eivät voittoansa käyttäneet. Sitten Jugurtha seuraavana päivänä keskustelussa Aulon kanssa lausui: että, vaikka hän ynnä hänen sotajoukkonsa, nälällä ja miekalla suljettuna, oli hänen vallassaan, olisi hän kuitenkin, muistaen ihmisellisten oloin huikentelevaisuutta, laskeva heidät kaikki eheinä ikeen alitse, jos Aulus hänen kanssansa tekisi sovinnon; paitsi sitä vaati hän, että tämä kymmenen päivän kuluessa lähtisi pois Numidiasta. Ehkä tämä oli kovaa ja häpiällistä, sovittiin kuitenkin rauha, niinkuin kuninkaalle hyväksi näkyi, koska he kuoleman pelosta horjuivat.