Mutta kun tämä Romassa saatiin tietää, pääsi pelko ja suru valtiossa valloilleen. Osa suri valtakunnan kunniaa, osa, joka oli sodan menoihin tottumaton, pelkäsi vapauttansa; kaikki olivat Aulolle närkästyksissään, ja semminkin ne, jotka usein sodassa olivat loistavia tekoja tehneet, siitä muka, että tämä, vaikka oli aseilla varustettu, häpiällä oli etsinyt pelastusta, eikä käsivoimalla. Sentähden kysyi Albinus konsuli, joka veljensä rikoksesta pelkäsi vihaa ja sitten vaaraa, senaatin mieltä rauhaliitosta; vaan kuitenkin otti hän sillä välin täyteväkeä sotajoukolle sekä kutsui apujoukkoja liittolaisilta ja Lation kansalta; sanalla sanoen hän kiirehti kaikin tavoin. Senaati päättää, niinkuin kohtuullista oli, ett'ei ilman hänen ja kansan käskyttä mitään liittoa ollut voinut tapahtua. Konsuli, jota rahvaan tribunit estivät muassansa viemästä niitä sotalaumoja, joita hän oli varustanut, matkustaa muutamien päivien kuluessa Afrikaan. Sillä koko sotajoukko oli viety pois Numidiasta, kuten sovittu oli, ja vietti talvea voittomaassa. Vaikka hänellä, sinne tultuansa oli palava halu Jugurthaa takaa ajaa ja lieventää veljeänsä vastaan noussutta vihaa, päätti hän, asian haarain mukaan, olla mihinkään toimeen ryhtymättä, tultuansa tuntemaan sotilaat, joita, paitsi pako, vallattomuus ja irstaisuus, sotakurin rauettua, oli turmellut.
XL.
Sill'aikaa julistaa rahvaan tribuni C. Mamilius Limetanus Romassa kansalle tehdyn sääntöehdoituksen, että pidettäisiin tutkintokäräjiä niille, joitten neuvosta Jugurtha oli ylönkatsonut senaatin päätöksiä, jotka lähetys- ja päällikköviroissaan häneltä olivat rahaa vastaanottaneet, jotka olivat antaneet takaisin elehvantit ja karkulaiset; samaten niille, jotka vihollisten kanssa olivat sovinnoita tehneet rauhasta taikka sodasta. Tälle sääntöehdoitukselle valmistelivat osittain ne, joilla oli paha omatunto, osittain ne, jotka lahkokuntain vihasta pelkäsivät vaaroja tulevan, salaisesti ystäväin ja ollenkin latinalaiseen kansakuntaan kuuluvain ihmisten ja Italialaisten liittolaisten kautta, esteitä, kosk'eivät julkisesti voineet vastusta tehdä, ilman tunnustamatta, että se ja muukin semmoinen oli heille mieleen. Mutta sitä voisi tuskin uskottavana kertoa, miten rahvas oli innoissaan, ja miten suurella kiivaudella se noudatettavaksi sääti lakiehdoituksen, enemmän vihasta aatelistoa vastaan, jolle tätä haitaksi hankittiin, kuin valtion edusta huolta pitäen. Niin suuri kostonhimo vallitsi puolueissa. Muiden säikähyksissä ollessa, oli siis M. Scaurus, jonka yllä sanoimme Bestian legatiksi, rahvaan iloitessa ja omien lahkolaistensa paetessa ja valtion vielä silloin vavistessa, koska Mamilion lakiehdoituksen mukaan kolme tutkiatuomaria tulisi asetettavaksi, laittanut niin, että hän itse valittiin näiden joukkoon. Mutta tutkimus toimitettiin ankarasti ja kovasti, kulkupuheiden ja rahvaan kostonhimon vuoksi. Niinkuin ylpeys usein oli vallinnut aatelistossa, niin oli siihen aikaan menestys paisuttanut rahvaan mieliä.
XLI.
Muuten olivat lahkokunnat kansassa ja puolueet senaatissa, sekä myöhemmin kaikki ilkeät juonittelemiset muutamia vuosia ennen tulleet tavaksi Romassa, rauhan vuoksi ja sen tavaran kyllyyden tähden, jota ihmiset pitävät etevimpänä. Sillä ennen Karthagon hävitystä hallitsivat Roman kansa ja senaati keskinäisellä sovulla ja suosiolla valtiota, eikä kunniasta eikä vallasta kansalaisten välillä ollut mitään kiistaa; pelko vihollisista piti heitä hyvissä avuissa. Mutta kun tämä kauhu oli kadonnut mielistä, niin tulipa siaan se, jota myötäkäyminen rakastaa, nimittäin: vallattomuus ja ylpeys. Niin on se, jota vastoinkäymisen päivinä olivat toivottaneet itsellensä, rauhan saatua ollut kovempaa ja katkerampaa. Sillä aatelistolla alkoi arvoisuutensa, kansalla vapautensa vallattomuudeksi kääntyä; jokainen rupesi puoleensa vetämään, riistämään, raastamaan. Näin vedettiin kaikki kahtaalle; valtio, joka oli ollut keskellä, revittiin hajalle. Muuten oli aatelisto puolueensa kautta mahtavampi; rahvaan voima, hillitön kun oli ja hajallinen, vaikutti vähemmän. Muutamain harvain mielen mukaan hallittiin valtakuntaa kotona kuin sodassakin; samain hallussa olivat valtiorahasto, voittomaat, virat, kunniat ja voittojuhlallisuudet; rahvasta rasitti sotapalvelus ja varattomuus; päälliköt ynnä muutamat harvat riistivät itselleen sotasaaliit. Sen ohella ajettiin sotilaiden vanhemmat ja pienet lapset tiloiltaan, aina sen mukaan kuin kukin oli mahtavamman rajanaapuri. Näin tunkeutui ahneus ynnä mahtavuuden kanssa suhdattomasti ja kohtuuttomasti joka paikkaan, saastutti ja hävitti kaikki, pitämättä mitään arvossa ja pyhänä, kunnes itse syöksyi päätimysten. Sillä heti kun aatelistossa ilmaantui niitä, jotka pitivät todellisen kunnian väärää valtaa etevämpänä, rupesi valtio tärisemään ja kansallinen eripuraisuus nousemaan, juurikuin mikäkin maanmullistus.
XLII.
Sillä sittenkun Tiberius ja C. Gracchus, joitten esivanhemmat punilais-sodassa ja muissa olivat paljon kartuttaneet valtakuntaa, rupesivat rahvasta vapauteen saattamaan ja ilmi antamaan noiden harvain (aatelispohattain) rikoksia, niin oli syynalainen ja siksi peloissaan oleva aatelisto, milloin liittolaisten ja latinalaisten, milloin romalaisten ritarien kautta, jotka toivo liitosta (aatelisten kanssa) oli luovuttanut rahvaasta, käynyt Gracchoin päällekanteita vastustamaan ja miekalla tappaneet, ensin Tiberion, sitten muutamien vuotten perästä samaa yrittelevän Cajon, joista toinen oli tribuni, toinen siirtokunnan perustamista varten valittu triumviri, ynnä M. Fulvius Flaccon. Ja tosiaan ei ollutkaan Gracchoilla, voiton kiihkon vuoksi, kyllin malttava mieli. Mutta parempi on rehellisessä yrityksessä tulla voitetuksi, kuin kehnoilla keinoilla sortaa vääryyttä. Mielensä mukaan käyttäen tätä voittoa, saatti siis aatelisto miekalla ja maanpakolaisuuteen ajamalla monta ihmistä perikatoon, ja tuotti niin tuleviksi ajoiksi itselleen enemmän pelkoa kuin mahtavuutta. Ja tämä seikka se enimmiten syöksee turmioon suurimmat valtakunnat, kun tahtovat toiset toisiaan voittaa tavalla millä tahansa ja liian ankarasti kostaa voitetuille. Mutta jos rupeen erittäin ja asian laveuden mukaan puhumaan puolueiden kiistoista ja kaikista valtakunnan tavoista, niin onpi aika minulta loppuva ennenkuin aine. Sentähden palaankin takaisin kerrottavaani.
XLIII.
Aulon tekemän sovinnon ja meidän sotajoukkomme häpeällisen paon jälkeen olivat seuraavaksi vuodeksi nimitetyt konsulit Q. Metellus ja M. Silanus keskenänsä jakaneet voittomaat, ja oli Numidia osaantunut Metellolle, vilkasluontoinen mies, jolla, vaikka hän oli kansalaispuolueen vastustaja, kuitenkin oli vakainen ja nuhteeton maine. Heti virkaan astuttuansa kiinitti (hän yksinomaisesti) mielensä sotaan, jota hänen piti käydä, arvellen kaikkien muiden toimien olevan yhteisiä hänen virkaveljensä kanssa. Kun hän nyt ei voinut luottaa vanhaan sotajoukkoon, hän alkoi kirjoittaa sotilaita, kutsua apujoukkoja kaikkiaalta, hankkia puolto- sekä ryntö-aseita, hevoisia ja muita sota-neuvoja, ynnä lisäksi vielä runsaasti muonavaroja, lyhyesti sanoen kaikkia, mitä vaihettelevaisessa ja monia keinoja kysyvässä sodassa tavallisesti tarvitaan. Muuten koettivat näiden asiain toimeenpanoa auttaa senaati käskyillänsä, liittolaiset ja Lation kansa sekä kuninkaat vapaehtoisesti apujoukkoja lähettämällä, ja vihdoin koko valtakunta suurinta innollisuutta näyttämällä. Kun siis mielensä mukaan oli valmistanut ja järjestänyt kaikki asiat, läksi hän Numidiaan, johon häntä seurasivat kansalaisten suuret toiveet, sekä yleensä hänen hyväin avuinsa tähden, että myöskin erittäin, koska hänellä oli rahaa vastaan luja mieli, ja koska sitä ennen virkamiesten ahneuden kautta meidän mahtavuutemme Numidiassa oli vähennyt, vihollisten sitä vastoin kasvanut.