Sille kukkulalle, joka, niinkuin sanoimme, käypi poikkipuolista suuntaa, asettui nyt Jugurtha, pitennettyään väkirivinsä; elehvanteille ja osaksi jalkaväestölle pani hän Bomilcarin komentajaksi ja antoi tälle käskyn, mitä hänen pitäisi tehdä; itse rivitti hän valituita jalkamiehiä hevoisväestön kanssa lähemmäs vuorta; sitten kävi hän kaikki turmat ja manippelit ja kehoitti sekä manasi sotilaita, että he, muistaen entistä urhoollisuuttaan ja voittoaan, suojelisivat itseänsä ja valtakuntaansa Romalaisten ahneudelta; taistelu tulisi muka niitten kanssa tapahtumaan, joita ennen voitettuina olivat ikeen alitse käyttäneet; niille oli annettu toinen päämies, ei toista mieltä; hän oli pitänyt kaikkea huolta väkensä hyväksi, kuin päälliköltä suinkin voipi vaatia; heidän asemansa oli korkialla paikalla siksi, että he ennalta tietävinä voisivat ruveta tappeluun tietämättömien kanssa, ett'eivät he vähälukuisempina yhtyisi monilukuisempain kanssa taikka taitamattomina sodassa harjauneempain kanssa käsirysyyn. Sentähden pitäisi heidän olla valmiit ja tarkat merkin annettua karkaamaan Romalaisten päälle; se päivä muka olisi joko vahvistava heidän suurilla ponnistuksilla saamat voittonsa, taikka olisi se oleva suurten rasitusten alku. Sitä paitsi muistutti hän erityisesti jokaiselle hyvää työtään, aina sen mukaan kuin hän rahalla tai kunnialla oli palkinnut häntä jostakin uroteosta, ja osoitti häntä esikuvana muille; lopuksi kehoitti hän, kunkin mielenlaadun mukaan, lupauksilla, uhkauksilla ja manauksilla, mitä milläkin lailla. Vaan sillä välinpä nähdään Metellus, vihollisista mitään tietämättä, sotajoukon kanssa tulevan vuorta alas. Ensin oli tämä kahdella päällä, mitä tuo outo näkö merkitsisi; sillä Numidialaiset olivat hevoisineen asettuneet varvikkoon, mutta heitä ei puut mataluutensa vuoksi peittäneet täydellisesti; ja kuitenkaan ei tietty heistä varmaan, mitä olivat, kun sekä paikan luonto, että myös petoskeinot tekivät heidät itse ja heidän sotamerkkinsä tuntemattomiksi. Kun hän sitten ennen pitkää oli tullut tuntemaan petosvehkeet, pysähytti hän sotajoukon hetkeksi. Siinä muutettuaan rivit, järjesti hän joukkonsa sotarintaan oikealle puolelle, joka oli lähinnä vihollista, kolminkertaisilla reserviriveillä, jakoi linko- ja joutsimiehet manippeleille, asetti koko hevoisväestön siiville, ja tilaa myöden pidettyään kehoituspuheen sotilaille, vei hän joukkonsa, niinkuin sen oli sioittanut, muutetuilla eturiveillä alas lakialle.
L.
Mutta kun hän havaitsi, että Numidialaiset pysyivät paikoillaan eivätkä lähteneet alas mäeltä, pelkäsi hän vuoden ajan ja veden puutteen vuoksi sotajoukon janoon nääntyvän ja lähetti Rutilius legatin ynnä kevytaseisia kohortteja ja osan hevoisväkeä edeltäpäin virralle, leiripaikkaa valloittamaan; sillä hän arveli vihollisten tiheillä päällekarkaamisilla ja syrjäkahakoilla viivyttävän hänen matkaansa ja, kosk'eivät aseisinsa luottaneet, koettavan väsyttää ja janoon näännyttää sotilaita. Sitten marssi hän itse asianhaarain ja paikan mukaan vähitellen eteenpäin, siinä järjestyksessä kuin hän vuorelta oli alas astunut: hänellä oli Marius etujoukkojen takana, itse oli hän vasemmanpuolisella hevoisväestöllä, joka marssittaissa oli tullut esimmäksi. Mutta kun Jugurtha havaitsi Metellon jälkijoukon käyneen hänen etujoukkoinsa ohitse, valloitti hän noin kahden tuhannen jalkamiehen suuruisella vartiajoukolla vuoren, sillä paikoin kuin Metellus oli alas marssinut, ett'ei se vihollisille, jos kenties peräytyisivät, sopisi pako- ja sittemmin turvapaikaksi; sitten karkasi hän, yht'äkkiä sotamerkin annettuaan, vihollisten päälle. Numidialaisista hakkaavat toiset jälkimäisiä, toiset ahdistavat vasemmalta ja oikealta puolelta; he lähenevät kiukkuisena ja hyökkäävät päälle, saattavat häiriöön kaikin paikoin Romalaisten rivit, joista nekin, jotka vahvemmilla mielillä olivat vihollisia vastustaneet, sodan muuttuvaisuudesta pettyneinä, itse vaan kaukaa tulivat haavoitetuksi, mutt'ei ollut heillä tilaisuutta lyödä vastaan taikka ryhtyä käsikähmään. Jugurthalta jo ennen opetetut hevoismiehet vetäytyivät takaisin, niin pian kun Romalaisten laumat olivat ruvenneet takaa ajamaan, ei taajoissa ryhmissä, eikä yhteen paikkaan, vaan mikä mihinkin niin erillään toisistansa kuin suinkin mahdollista. Näin luvultaan etevämmät ollen, he piirittivät takaa ja sivuilta hajalliset viholliset, jos eivät olleet voineet heitä peloittaa takaa ajamasta; mutta jos mäki oli sopivampi paolle kuin lakiat olivat olleet, niin Numidialaisten hevoiset, jotka tunsivat nämät paikat, helposti pääsivät pensaikon läpi tiehensä; meikäläisiä pidätti paikan jylhyys ja äkkinäisyys.
LI.
Muuten oli koko tappelun näkö vaihetteleva, epätietoinen, julma ja surkia; eroitettuina omaisistaan toiset pakenivat, toiset ajoivat takaa; ei lipuista eikä riveistä pidetty lukua; missä ikään vaara oli kenen saavuttanut, siinä hän sitä vastustamaan ja päältänsä häätämään; puolto- ja ryntö-aseet, hevoiset, miehet, viholliset, kansalaiset, kaikki olivat sekaisin; ei mitään tehty yhteisen neuvottelun eikä käskyn mukaan; sattumus ohjasi kaikki. Siksi olikin paljon päivää kulunut, kun tappelun päätös vielä oli tietämättömissä. Kun vihdoin kaikki työstä ja päivänhelteestä olivat uuvuksissa ja Metellus näki Numidialaisten vähemmin päälle käyvän, kokosi hän vähitellen sotilaansa yhteen, laittoi rivit jälleen järjestykseen ja asetti neljä legioni-kohorttia vihollisten jalkaväkeä vastaan. Tämä oli suureksi osaksi väsyneenä asettunut kunnahille. Samalla rukoili ja manasi hän sotilaita, ett'eivät lantuisi eivätkä antaisi pakenevien vihollisten voitolle päästä; näillä ei muka ollut leiriä eikä mitään turvapaikkaa, mihin paeten voisivat vetäytyä; kaikki rippui aseista. Mutta eipä ollut Jugurthakaan sillä välin toimeton; hän kulki ympäri, kiihoitti mieliä, uudisti tappelun ja koetti itse valioväkensä kanssa kaikkia keinoja; tuli omilleen avuksi, ahdisti horjuvia vihollisia ja pidätti etäältä tappelemalla niitä, jotka oli lujiksi havainnut.
LII.
Tällä tavoin taisteli kaksi suurinta sotapäällikköä keskenänsä; itse he olivat toistensa vertaiset, mutta sotavoimilla oli eroitus. Sillä Metellolla oli myötäistä sotilaiden urhoollisuus, vastaista paikka; Jugurthalla oli kaikki muu etuisaa paitsi sotilaat. Kun Romalaiset vihdoinkin älysivät, ett'ei heillä ollut mitään pako-paikkaa eikä vihollinen tarjonnut tilapäätä tappeluun — ja päivä oli jo iltaan joutunut — hyökkäsivät he ylös vastapäätä olevalle mäelle, kuten käsketty oli. Numidialaiset menettivät asemansa, joutuivat lyödyiksi ja pakoisalle; harvat saivat surmansa, enimmät varjeli heidän vikkelyytensä ja viholliselle tuntematon seutu. Sillä välin vei Bomilcar, jonka Jugurtha, niinkuin yllä sanoimme, oli pannut johdattajaksi elehvantille ja osalle jalkaväestöstä, vähitellen väkensä alas lakialle, niin pian kuin Rutilius oli käynyt hänen ohitsensa; ja legatin rientäessä virralle, mihin edeltäkäsin oli lähetetty, järjesti hän hiljakseen tapporivistön, niinkuin asianhaarat vaativat, eikä hellittänyt tiedustelemasta, mitä vihollinen missäkin toimi. Kun oli kuullut Rutilion jo asettuneen ja oleskelevan huolettomin mielin sekä huudon Jugurthan taistelusta kasvavan, pelkäsi hän, että legati, asiasta tiedon saatuaan, tulisi ahdingossa olevia omaisiansa auttamaan, ja venytti, sulkeakseen vihollisilta tien, laveammalle tapporivistönsä, jonka hän, epäillen sotilaiden urhoollisuutta, oli asettanut taajahan; ja sillä tavoin hän kävi eteenpäin Rutilion leirille.
LIII.
Romalaiset havaitsevat odottamattansa suuren pölypilven; sillä pensahikkoa kasvava maa esti kauvas näkemästä. Ja alkuaan he luulevat tuulen tuoksuttavan kuivaa multaa, mutta kun sittemmin näkevät tomupilven pysyvän yhdellään ja aina lähestymistään lähestyvän, sitä mukaa kuin sotajoukko liikkui, rientävät he, asian älyttyään, aseisin tarttumaan ja asettuvat leirin eteen sotarintahan, niinkuin käskettiin. Kun sitten oli lähemmäs tultu, käytiin molemmin puolin julmasti karjuin toistensa kimppuun. Numidialaiset viipyivät vaan niinkauvan, kun luulivat elehvanteista apua olevan; mutta kun näkivät puiden oksien estävän niitä, niin että hajallisina joutuivat piiritetyiksi, he paneutuivat pako-jalkaan; ja aseet pois heitettyään pääsivätkin enimmät mäen ja jo käsissä olevan yön turvissa tipotiehensä. Neljä elehvanttia otettiin elävänä; kaikki muut, neljäkymmentä luvultaan, tapettiin. Mutta vaikka Romalaiset olivat väsyksissä ja uupuneet marssimisesta sekä leirityöstä ja tappelusta, he kuitenkin sotajärjestyksessä ja varuillaan kävivät Metelloa vastaan, koska hän viivytteli odottamattoman kauvan. Sillä Numidialaisten kavaluus ei suvainnut mitään velttoutta eikä vedäperäisyyttä. Ja kun eivät enään olleet kaukana toisistaan, he alottain, yön pimeydessä karjuen, juuri kuin viholliset olisivat tulossa, tuottivat kauhua ja häiriötä toisilleen; ja tapaturmaa milt'ei olisi surkea teko voinut tapahtua, jos ei molemmilta puolin edeltäpäin lähetetyt hevoismiehet olisi asiaa tiedustelleet. Tuostakos nyt yht'äkkiä nousee riemu pelon siaan; iloisina tervehtävät sotamiehet toinen toistaan, kertovat tapahtumansa ja kuuntelevat toisiaan; kukin ylistää urotöitään taivaasen asti. Sillä niin on inhimillisten oloin laita: Voittaissa käypi pelkurinkin kopeileminen, vastoinkäyminen solvaisee urhoollisenkin.