Metellus viipyi neljä päivää samassa leirissä ja hoiti huolellisesti haavoitettuja. Sodan tavan mukaan hän antoi lahjoja niille, jotka tappeluissa olivat kuntoa näyttäneet, ylisti ja kiitti julkisella puheella kaikkia yhteisesti ja kehoitti heitä viemään myötänsä samanlaisen mielen muihin helpompiin tekoihin. Voiton edestä oli muka jo kyllin taisteltu; jäljellä olevat ponnistukset tapahtuisivat saaliin tähden. Kuitenkin lähetti hän sillä välin ylikarkuria ja muita soveliaita miehiä tiedustelemaan, missä Jugurtha oli tai mitä hän toimi, oleskeliko hän muutamien harvoin kanssa, vai oliko hänellä sotajoukko, kuinka hän voitettuna käyttiihen. Vaan tämäpä oli vetäynyt takaisin metsäiseen ja luonnon linnoittamaan vuoriseutuhun; ja siellä hän keräsi sotajoukon, joka miesluvultaan oli suurempi, mutta harjaantumaton ja heikkovoimainen, paremmin tottunut maanviljelyyn ja karjanhoitoon kuin sotatoimihin. Se tuli siitä, että paitsi kuninkaallisia hevoismiehiä ei yksikään Numidialaisista seuraa kuningastaan pakomatkalla. He rientävät matkoihinsa, kuhun kunkin mieli pitää. Eikä sitä pidetä minään sotakunnian loukkauksena: semmoiset ovat tavat heillä. Kun Metellus nyt näki, että kuninkaan mieli vielä oli jäykkä, että sota uudestaan alkaisi, ja että sitä ei voitaisi käydä muuten kuin Jugurthan tahdon jälkeen, että sitä paitsi tappelu vihollisten kanssa hänelle olisi varsin vaikea, että tappio näille olisi vähemmin vahingoksi, kuin voitto hänen väestöllensä, niin päätti hän sotaa käydä, ei tappeluin eikä säännöllisessä sotarinnassa, vaan toisella lailla. Siksipä hän lähti Numidian rikkaimpiin seutuihin, hävitti maita, valloitti ja poltti linnasia sekä kaupunkeja, jotka olivat umpimähkään linnoitetut ja ilman vartioväettä, ja käski tappaa mieskuntaisen väen; kaiken muun hän suvaitsi sotilaiden saaliiksi. Tämän kauhistuksen vuoksi Romalaisille annettiin monta ihmistä panttivangiksi; jyviä ja muita tarpeita tarjottiin yltäkyllin; vartioväestö pantiin joka paikkaan, missä asia niin vaati. Ja tämä kuningasta peloitti enemmän kuin tappelu, jossa hänen väkensä joutui tappiolle; sillä hän, jonka toivo kokonaan oli pakenemisessa, pakoitettiin takaa ajamaan, ja käymään sotaa sopimattomilla paikoilla, kykenemätön kun oli ollut etuisaa asemaa suojelemaan. Kuitenkin rupesi hän hädän vaatiessa keinoon, joka näytti parahalta: hän käski enimmän osan sotajoukkoansa odottaa samoilla paikoilla, ajoi itse valituilla ratsasmiehillä Metelloa takaa ja piti, öisin kulkien syrjäteitä, retkensä salassa, kunnes yht'äkkiä karkasi hajallisten Romalaisten päälle. Näistä kaatuivat enimmät aseettomina, monta joutui vangiksi; ei yksikään päässyt ehiänä pakoon. Ja Numidialaiset läksivät pois, niinkuin käsketty oli, lähisimmille kunnahille, ennenkun leiristä ennätettiin apuhun.
LV.
Nousipa sillä välin Romassa suuri riemu, kun oli saatu tieto Metellon teoista, miten hän esivanhempien tavoin käytti itseään ja sotajoukkoansa, miten hän miehuudellaan oli voiton saanut, vaikka asemakin oli vastainen, miten hän anasti vihollisilta maata ja oli pakoittanut Jugurthan, jonka mieli Aulon nolouden kautta oli paisunut, etsimään pelastuksen toivoa erämaissa taikka paossa. Siksi sääsikin senaati näitten onnellisten tapausten tähden kiitosjuhlan kuolemattomille jumalille; valtio, ennen hädänalainen ja levoton sodan päätöksestä, riemastui ilon päiviä viettämään ja Metellon maine oli sangen loistoisa. Sentähden pyrki hän sitä kiihkeimmin täydelliseen voittoon, kiirehti kaikin keinoin, varoi kuitenkin, ett'ei missään päästäisi vihollista päällensä, ja muisti kateuden seuraavan kunniaa jäljissä. Siis, jota kuuluisammaksi hän tuli, sitä levottomampi oli hän; sittenkun Jugurtha häntä väijyi, hän ei enää kulkenut hajallisella sotajoukolla saalista kiskomassa; kun jyviä taikka karjan-ruokaa tarvittiin, olivat kohortit ynnä koko hevoisväestö turvana; osa sotajoukkoa oli hänen omassa, loppu Marion johdossa. Vaan maata hävitettiin enemmän tulella kuin saaliin ryöstämisellä. Kahteen paikkaan, ei kauvas toisistaan, he tavallisesti loivat leirinsä. Kun väkirynnäkkö oli tarpeen, olivat kaikki saapuvilla; muuten he toimivat erikseen, että pelko ja kauhu levenisi avarammalle. Siihen aikaan seurasi Jugurtha heitä pitkin mäkiä ja haki paikkaa tai tilaisuutta tappeluhun; missä oli kuullut vihollisen tulevan, hän hävitti karjanruuan ja vesilähtehet, joista oli puute, näyttäytyi milloin Metellolle, milloin Mariolle, ahdisteli kulkueen jälkipäätä ja vetäytyi heti kunnahille takaisin, uhkasi taas väliin yhtä, väliin toista. Hän ei mennyt tappeluun eikä antanut rauhaa, pidätti vaan vihollista mitään yrittämästä.
LVI.
Kun romalainen sotapäällikkö näki, että häntä kavaloilla juonilla väsytettiin, ja ett'ei vihollinen suvainnut tilapäätä tappeluhun, päätti hän rynnättää muutamaa kaupunkia, joka oli iso ja niissä tienoin, missä sen asema oli, valtakunnan turva, nimeltä Zama. Hän näet arveli Jugurthan, kuten asiat vaativat, tulevan hädässä olevia omaisiansa auttamaan ja siinä siten tappelun syntyvän. Mutta tämä sai ylikarkureilta tiedon siitä, mitä hankkeissa oltiin, ja ennätti pitkillä päiväyksillä ennen Metelloa perille; hän kehoitti kaupunkilaisia suojelemaan muurejansa ja antoi heille avuksi ylikarkuria, joka suku kuninkaan väestä oli luotettavinta, koska se ei saattanut petosta tehdä. Sitä paitsi lupasi hän itse tulla hyvään aikaan sotajoukon kanssa. Näin asiat järjestettyään hän läksi syvimpiin erämaihin, ja vähän jälkeen hän sai kuulla, että Marius muutamien kohorttien kanssa matkalta oli lähetetty jyviä hankkimaan Siccasta, joka kaupunki kaikista ensin tuon onnettoman tappelun perästä oli luopunut pois kuninkaasta. Sinne hän marssi yöllä valittuin hevoismiesten kera ja antautui tappeluun Romalaisten kanssa, kun nämät jo portilla lähtöä tekivät. Samalla kehoitti hän korkealla äänellä Siccan asukkaita takaa päin piirittämän kohortteja; onni muka tarjosi heille tilaisuutta erittäin loistoisaan työhön; jos sen tekisivät, voisi hän vast'edes pelkäämättä viettää päivänsä valtioistuimella, he vapaudessaan. Ja joll'ei Marius olisi jouduttanut päällekarkausta ja lähtöä kaupungista, olisivat todentotta kaikki Siccalaiset, taikka ainakin suuri osa heitä, luopuneet uskollisuudestaan. Niin huikentelevainen oli Numidialaisten käytös. Mutta Jugurthan sotilaat, joita kuningas kotvasen aikaa pidätti, läksivät vähäisen mieskadon jälkeen pakohon, sitten kun viholliset rupesivat vahvemmalla voimalla heitä ahdistamaan.
LVII.
Marius saapui Zaman seutuhun. Tämä lakialla oleva kaupunki oli vahvemmin linnoitettu taiteen kuin luonnon kautta, eikä puuttunut mitään tarpeita, vaan oli runsaasti varustettu aseilla ja miehillä. Kun siis Metellus ajan ja paikan mukaan oli valmistellut kaikki, ympäröitsi hän sotajoukolla koko kaupungin ja määräsi legateille, missä minkin tulisi päällikkyyttä pitää. Koska sitten merkki oli annettu, nousi yht'aikaa joka taholta hirmuinen huuto; mutta sepä ei Numidialaisia säikähyttänyt: häiriöön joutumatta pysyivät he kiukkuisina ja valppaina paikoillaan. Taistelu alkoi. Romalaiset tappelivat, kukin mielensä mukaan, mikä kuulalla tai kivillä, mikä läheten ja välistä kaivaen muurin perustuksia, välistä kiiveten ryntö-tikoilla sen päälle; heitä halutti päästä käsikähmään. Kaupunkilaiset sitä vastoin vierittelivät kiviä lähinnä olevien päälle, heittelivät palavia seipäitä sekä keihäitä ja sitä paitsi pikiin ja tulikiveen kastetuita soittoja. Vaan eipä ollut pelkäävä mieli vaaraa vastaan kyllin varustanut niitäkään, jotka olivat etäälle jääneet. Sillä useimmat saivat haavoja nakinkoneilla tai käsivoimalla heitetyistä keihäistä; ja sama vaara, mutta erilainen kunnia oli urhoollisilla ja pelkureilla.
LVIII.
Zaman kaupungilla näin taisteltaissa Jugurtha hyökkäsi odottamatta suurella sotilas-parvella vihollisten leirille, ja koska vartioväki huolettomasti toimitti virkaansa ja ennen odotti kaikkea muuta kuin tappelua, pääsi hän portista sisälle tunkemaan. Mutta meikäläiset, äkillisestä pelosta hämmästyksissään, kokivat auttaa itseään kukin tavallansa: toiset pakenivat, toiset tarttuivat aseisin; iso osa haavoitettiin tai tapettiin. Muuten ei muistanut koko joukosta kuin neljäkymmentä romalaisen nimen arvoa. Nämät keräytyivät yhteen parveen ja valloittivat vähän korkiamman paikan kuin muut, eikä heitä sieltä voitu karkoittaa suurimmallakaan väkivoimalla, vaan he nakkelivat takaisin kaukaa heitetyitä keihäitä, harvemmin turhaan, koska heitä oli vähä joukko usiampia vastaan. Mutta kun Numidialaiset tulivat lähemmäs, sitten he vasta oikein urhoollisuuttaan näyttivät, hakkasivat heitä täyttä väkeänsä, löivät heidät ja ajoivat pakohon. Kuulipa Metellus sillä välin, tuimimmasti tapellessaan, vihollisten karjunnan takaansa; sitten hevoisensa käännettyään hän havaitsi pakenemisen käyvän häntä itseään kohden. Ja tämä seikka ilmoitti pakenevain olevan maanmiehiä. Hän lähetti sentähden kiiruusti kaiken hevoisväen leirille ja heti paikalla C. Marion liittolaiskohorttien kanssa. Tätä hän kyynelsilmin rukoili ystävyyden ja valtakunnan tähden, ett'ei suvaitsisi mitään solvaistusta jäämään voittoisalle sotajoukolle eikä päästäisi vihollisia kostamatta käsistään. Tämä toimittaa pian tehtävänsä. Mutta Jugurtha, jolle leirin varustus oli esteeksi, koska toiset päätimysten työnnettiin alas vallin yli, toiset ahtaissa kiireissään itse sulkivat tien toisiltaan, peräytyi linnoitettuun asemaan. Metellus palasi, kun yö tuli, tyhjin toimin leiriin sotajoukon kanssa.