Kun siis Marius älysi uhritietäjän sanojen tarkoittavan sitä samaa, mihin hänen mielensä halukin yllytti häntä, pyysi hän Metellolta virkaeroa saadaksensa hakemustaan toimittaa. Vaikka tällä oli yltäkyllin urhoollisuutta, kunniaa ja muita kunnon miehille toivottavia omaisuuksia, asui hänessä kuitenkin ylenkatsova mieli ja kopeus, aateliston yhteinen vika. Siksipä kummastelikin hän aluttain, asian äkkinäisyydestä hämmästyksissään, hänen aikomustaan ja varoitti häntä ikäänkuin ystävyyden tähden, ett'ei ryhtyisi niin nurintapaisiin yrityksiin eikä mielessään pyrkisi onnentilaansa ylemmäs; ei muka kaikkien sopisi kaikkia pyytää; hänelle pitäisi hänen kohtalonsa olla kylläksi; vihdoin olisi hänen varominen, ett'ei Roman kansalta anoisi, mitä oikeudella voitaisiin kieltää häneltä. Kun Metellus oli puhunut tämän sekä muuta semmoista, ja Marion mieli siitä ei sentään muuttunut, vastasi hän myönnyttävänsä, mitä tämä pyysi, niin pian kun yhteisiltä toimilta saattaisi sen tehdä. Ja kun hän sitten useimmin vaati samaa, kerrotaan Metellon sanoneen, ett'ei hänen pitäisi kiiruhtaa lähtöänsä; hän kerkiäisi muka kyllä hyvään aikaan hänen poikansa kanssa konsulin-virkaa hakemaan. Tämä noin kahdenkymmenen vuoden ijässä oleva nuorukainen teki siihen aikaan isänsä teltatoverina sotapalvelusta siellä. Ja se seikka oli sytyttänyt Mariossa ankaran liekin sekä sen kunniaviran vuoksi, johon hän pyrki, että myös Metelloa vastaan. Siis hurmauntui hän kunnianhimosta ja vihasta, jotka ovat kehnoimmat neuvonantajat; eikä hän karttanut mitään tekoa eikä sanaa, kun se vaan tuotti suosiota hänelle; sotilaita, jotka talvimajoissa olivat hänen komentonsa alla, hän piti höllemmässä kurissa kuin ennen; kauppiasten tykönä, joita Uticassa oli suuri paljous, hän puhui sodasta samalla panettelevasti ja kerskaten: annappa annettaisiin hänelle puoli sotajoukkoa, niin hänellä muutamien päiväin kuluessa olisi Jugurtha kahleissa; päällikkö venytti muka taki tahallaan sotaa, koska päällikkyys tuolle turhamaiselle ja kuninkaan tavoin kopeilevalle miehelle oli liian mieluista. Ja tämä kaikki näytti heille sitä varmemmalta, kun he pitkällisen sodan kautta olivat menettäneet omaisuutensa, ja hehkuvalle mielelle ei mitään kyllin kiiruhdeta.
LXV.
Olipa sen ohella meidän sotajoukossamme eräs Numidialainen, nimeltä Gauda, Mastanabalin poika, Masinissan pojan-poika, jonka Micipsa testamentin kautta oli määrännyt jälkiperilliseksi, kivuloisuudesta riutunut ja siitä syystä vähän tylsäjärkinen. Tämä oli pyytänyt Metellolta, että kuninkaiden tavoin saisi panna istuimen hänen istuimensa viereen ja sittemmin niin ikään, että saisi vartioväeksi yhden turman (parven) romalaisia hevoismiehiä, vaan tämä kielsi häneltä molemmat; kunnian, koska se tulisi vaan niille, jotka Roman kansa oli kuninkaiksi nimittänyt; vartioston, koska se olisi häpeällistä, jos romalaisia henkivartioita annettaisiin Numidialaiselle. Tätä siitä tuskissaan olevaa käypi Marius puhuttelemaan ja kehoittaa häntä hänen avullaan kostamaan päällikölle kärsimäänsä solvaistusta. Hän ylistää mielistelevällä puheella tuota kivuloisuutensa vuoksi heikkojärkistä miestä: hän oli muka kuningas, suuri mies ja Masinissan pojanpoika; jos Jugurtha joutuisi vangiksi tai surman omaksi, olisi hänellä viipymättä Numidian kruunu; tuo saattaisi sangen piankin tapahtua, jos hän konsulina lähetettäisiin siihen sotaan. Siksipä kiihoittaakin tätä ja romalaisia ritaria, sotilaita sekä kauppiaita, muutamia itse Marius, useimpia rauhan toivo kirjoittamaan Romaan omaisillensa ankarasti Metelloa vastaan sodasta ja vaatimaan Marion päälliköksi. Niin anoi hänelle iso joukko ihmisiä kunniakkaimmalla suosioituksella konsulin virkaa. Sattuipa vielä niinkin, että rahvas siihen aikaan, aateliston sorroksiin jouduttua Mamilion la'in kautta, koki kohoittaa vasta-aateloittuja. Näin kaikki kävi Mariolle käsiin.
LXVI.
Jugurtha, kun nyt heittämyksen sikseen jätettyään alkoi sodan, rupesi suurella huolella varustelemaan kaikkia, kiirehtimään, kokoomaan sotajoukkoa, peloituksella tai palkintoja lupaamalla viettelemään puoleensa kuntia, jotka olivat hänestä luopuneet, linnoittamaan itselleen edullisia paikkoja, korjaamaan tai ostamalla hankkimaan puolto-ja ryntö-aseita sekä muuta, mitä rauhan toivolla oli menettänyt, houkuttelemaan Romalaisten orjia, jopa rahalla viettelemään niitäkin, jotka olivat vartioväkenä; lyhyesti sanoen, hän ei heittänyt mitään kokematta ja kajoomatta, vaan käytti kaikkia keinoja. Siispä tapahtuikin Vagassa, johon Metellus aluttain, Jugurthan rauhaa tehdessä, oli pannut vartioväestön, että kaupungin ylimykset, joita kuningas hartaasti rukoili ja jotka ennen eivät olleet vapaatahtoisesti hänestä luopuneet, vannoutuivat yhteen; — sillä alhaiso oli kuten tavallista, semminkin Numidialaisissa, mielenlaadultaan huikentelevainen, kapinaan, erisopusuuteen ja valtio-kumoukseen mieluisa, rauhaa ja hiljaisuutta vastaan; — kun sitten keskenään olivat sopineet kaikista, määräsivät he (teolleen) kolmannen päivän, koska se juhlallisesti vietettiin yli koko Afrikan ja siis nähtävästi tarjosi enemmän huvia ja hillitöntä menoa kuin mitään peloittavaa. Mutta kuin aika tuli, kutsuivat he huoneisinsa centurionit ja tribunit sekä itse kaupungin päällikön T. Turpilius Silanon, mikä minkin, ja surmasivat kesken atriaa heidät kaikki paitsi Turpilion; sitten he kävivät sotilasten kimppuun, jotka kuleksivat tuolla täällä, aseettomina, niinkuin luonnollista semmoisena päivänä, kun ei päällikkyydestä tietoa ollut. Samaa teki, osaksi aateliston neuvosta, osaksi omasta halustaan semmoisiin asioihin kiihtyneenä, rahvaskin, jolle itse meteli ja kapina oli mieleen, vaikk'ei tapahtumia ja tarkoitusta tunteneet.
LXVII.
Romalaiset sotilaat, jotka äkillisestä pelosta hämmästyivät eivätkä tienneet, mitä kernaimmin tehdä, riensivät hädissään kaupungin linnaan, jossa liput ja kilvet olivat; mutta vihollisten vartiajoukko ja portit, jotka jo ennen olivat suljetut, estivät heidän pakonsa. Tätä paitsi nakkelivat vaimot ja pojat huoneiden katoilta kilpaa kiviä ja muuta, mitä paikka taritsi. Niin ei voitu välttää kaksinaista vaaraa, ja miehuullisimmatkaan eivät saattaneet tehdä vastustusta heikoimmalle suvulle; hyvät kuin huonotkin, urheat kuin pelkuritkin, kaikki saivat kostamatta surmansa. Tässä näin suuressa ahdingossa pääsi Turpilius, vaikka Numidialaiset raivosivat erittäin julmasti ja kaupunki oli joka taholta suljettu, yksin kaikista Italialaisista ehiänä pakoon. Tapahtuiko se hänen isäntänsä armeliaisuudesta, vai jonkin välipuheen johdosta vai sattumaltaan, sitä en varmaan tiedä; mutta koska hänelle niin suuressa onnettomuudessa häpiällinen elämä oli nuhteetonta mainetta kalliimpi, on hän pidettävä kehnona ja kunniattomana miehenä.
LXVIII.
Metellus kun oli saanut tiedon Vagassa sattuneista tapauksista, läksi suruissaan hetkeksi pois muitten näkyvistä; mutta kun sittemmin mielipahaan hämmentyi kiukkua, riensi hän suurimmalla innolla väkivaltaa rankaisemaan. Sen legionin, jonka kanssa hän talvea vietti, sekä niin monta Numidialaista ratsasmiestä, kuin suinkin saatti, laittoi hän keveästi varustetuina matkaan auringon laskiessa, ja seuraavana päivänä noin kolmannen tunnin aikoihin (kello yhdeksän aamusella) hän saapui muutamalle lakialle, jota ympäröivät vähän yläisemmät maat. Siinä ilmoitti hän sotilaille, jotka pitkästä marssista olivat väsyksissä eivätkä enää tahtoneet ottaa päällensä mitään ponnistuksia, että Vagan kaupunkiin oli ainoastaan tuhannen askeleen matka, ja että heidän tulisi tyynellä mielellä kestää jäljillä olevat vaivat, kun vaan tulisivat tilaisuuteen ottaa kostoa urhoollisten, mutta onnettomain maalaistensa puolesta. Sitä paitsi lupasi hän heille hyvänsuovasti saalista. Näin kiihoitettuaan heidän mieliänsä, käski hän hevoisväen käydä etupäässä harvassa, jalkaväen niin tihiässä kuin mahdollista, ja pitää sotalippunsa salassa.