[2] Tämä suomennos on tehty tekstitoisinnosta: in castelli planitiem pervenit, joka näyttää sopivammalta kuin: castelli planitiem perscribit.

XCIV.

Kun nyt määräyksen mukaan aika näytti olevan, läksi tämä, valmistettuaan ja varustettuaan kaikki, paikalle. Muuten olivat ne, joitten piti hänen kanssansa kiivetä ylös,[1] johdattajan käskystä muuttaneet aseita ja tamineita, ollen paljain päin ja jaloin, että olisi helpompi eteensä nähdä ja kavuta kalliota pitkin. Selässä oli heillä miekat ja kilvet; vaan nämät (viimemainitut) olivat Numidialaisten tapaan nahasta tehdyt, sekä keveyden vuoksi, että myös vähemmin kolistaksensa, jos jotakin vastaan sattuisivat. Siis kävi Ligurialainen edellä, sitoi köysiä kiviin ja puiden juuriin, missä niitä vanhuuttaan oli näkyvissä, että sotilaat, niillä nostetuina, helpommasti pääsisivät ylös. Välistä nosteli hän kädellään matkan äkkinäisyydestä peloissaan olevia; missä nousu oli vähän vaikiampi, hän lähetteli heitä aseettomina edellään, yhden eräänsä; itse seurasi hän sitten perässä heidän aseittensa kanssa. Missä kiipeminen näytti vaaralliselta, kävi hän itse ennen muita koettelemassa; ja usiammin kavuten samaa paikkaa ylös alas, ja sitten astuen syrjään, lisäsi hän muille uskallusta. Niin kauvan ja paljon itseänsä vaivattuaan, he vihdoin viimein tulevat perille linnaan, joka siltä puolen on ihmisistä tyhjä, koska kaikki, niinkuin muinakin päivinä, olivat vihollisia vastapäätä. Marius, kun sanansaattajoilta oli saanut kuulla, mitä Ligurialainen oli toimittanut, kiihoitti nyt — vaikka hän koko päivänkin oli pitänyt Numidialaiset tappelun toimissa — oikein todenperästä sotilaitaan, ja rupesi, itse astuttuaan ulos suojakattojen alta ja te'etettyään kilpikaton, tunkemaan muurin alle ja samalla kaukaa peloittelemaan vihollista nakinkoneilla, ja joutsi- sekä linko-miehillä. Mutta Numidialaiset, jotka ennen usein olivat kukistaneet, jopa polttaneetkin Romalaisten suojakattoja, eivät suojelleet itsiään muureilla, vaan oleskelivat niiden edustalla yöt päivät, herjasivat Romalaisia ja soimasivat Marioa mielettömäksi, uhkasivat meidän sotilaillemme orjuutta Jugurthan (vallan) alla ja röykkäilivät onnellisesta tilastaan. Kun nyt kaikki Romalaiset ja viholliset olivat tappelun kiihossa ja molemmilla puolin taisteltiin täyttä väkeänsä, toisella kunnian ja ylivallan, toisella pelastuksen edestä, räjähti yht'äkkiä takaa päin sotamerkki; ja nytkös ensin vaimot ja lapset pakenemaan, jotka olivat lähteneet katsomaan, sitten joka mies, aina sen mukaan kun muuria lähinnä oli, ja lopuksi kaikki, aseelliset kun aseettomatkin. Tämän tapahduttua Romalaiset kävivät vielä rajummasti päälle, kaatoivat (kaikki), mutta enimmät he vaan haavoittivat; sitten he samosivat surmattuin ruumiiden yli, kunnian himosta kilpaa pyrkien muuria kohti, eikä saalis viivyttänyt yhtään ainoata heistä. Niin kääntyi sattumaltaan Marion mieletön tuuma hyväksi: hän sai hairahduksesta kunniaa.

[1] Noudattaen tekstiä: qvi ascensuri erant.

XCV.

Muuten tuli, noissa toimissa oltaissa, leiriin L. Sulla qvaestori suuren hevoisväestön kanssa. Hän oli jätetty Romaan Latiosta ja liittolaisilta sitä kokoomaan. Mutta koska asianhaarat ovat mieleemme johdattaneet niin suuren miehen, on minulle näkynyt soveliaaksi lyhyesti puhua hänen luonnonlaadustaan ja elämänparrestaan. Sillä emme tule missään muussa paikassa Sullaan koskevista kohdista puhumaan, ja L. Sisenna, joka paraiten ja tarkimmasti kaikista niiden asiain kertojista on selitellyt niitä, ei minusta näytä lausuneen oikein vapaamielisiä sanoja. Olipa siis Sulla aatelismies patricista sukuperää, esivanhempain kelvottomuuden kautta jo melkeen häviöön joutuneesta heimokunnasta. Hänellä oli kreikalaisessa ja latinalaisessa kirjallisuudessa yhtä suuri ja syvällinen oppi sekä erinomainen mielenlaatu; hän oli hekkuman, vaan vielä enemmin kunnian himoinen ja rakasti ylellistä elämää jouten ollessaan, mutta ei häntä huvitukset sentään estäneet hänen toimistansa; avioliiton kohdassa olisi hänen kuitenkin pitänyt enemmän noudattaa siivoutta. Sulopuheinen, älykäs ja ystävyydessä kohtelias oli hän (myös), ja tekojansa kaunistelemaan oli hänellä arvaamattoman syvä järki. Moneen kohtaan, mutta semminkin rahaan nähden oli hän antelias. Ja hänellä, joka ennen voittoa kansalais-sodassa oli kaikista onnellisin, ei onni koskaan ollut toimeliaisuutta suurempi; usiat ovatkin epäilleet, oliko hän urhoollisempi vai onnellisempi. Sillä mitä hänen myöhempiin tekoihinsa tulee, en oikein tiedä, estääkö häpiä vai harmi minua enemmän niitä kertomasta.

XCVI.

Kun siis Sulla, kuten edellä sanottiin, hevoisväestön kanssa oli tullut Afrikaan ja Marion leiriin, tuli hänestä, vaikka ennen oli harjaumaton ja taitamaton sotamenoissa, lyhyessä ajassa taitavin kaikista. Lisäksi vielä puhutteli hän hyvänsuovasti sotilaita, teki hyviä töitä monelle pyynnöstä, toisillen itsestään ilman pyytämättä, mutt'ei mielellään ottanut vastaan semmoisia, vaan maksoi ne takaisin joutuisammin kuin rahalainan, eikä vaatinut keltään mitään takaisin. Enemmän hän ahkeroitsi sitä, että mitä useimmat olisivat hänelle velassa. Alhaisimpain(kin) kanssa hän laski leikkiä ja toimitteli totisia, oli usein läsnä työaloilla sekä kulussa ja vahdin pidännössä olevien tykönä, eikä hän kuitenkaan, niinkuin kehnon kunnianhimon tapa on, loukannut konsulin tai kenenkään kunnon miehen kunniaa. Ainoastaan sitä hän ei kärsinyt, että kukaan neuvonpidännössä tai työssä olisi häntä etevämpi: hän kerkisi (niissä) enimpäin edelle. Näitten tekojen ja avujen kautta hän ennen pitkää tuli Mariolle ja sotamiehille erinomaisen rakkaaksi.

XCVII.

Mutta Jugurtha, kun oli menettänyt Capsan kaupungin sekä muita linnoitettuja ja hänelle edullisia paikkoja ynnä suuret rahasummat, lähettää Boccholle sanan, että hän niin pian kuin mahdollista toisi sotajoukkoja Numidiaan: nyt oli muka aika jo tappelua pitää. Havaittuaan tämän viivyttelevän ja epäillen punnitsevan sodan ja rauhan syitä, lahjoo hän jälleen, niinkuin ennenkin, hänen läheisimpänsä ja lupaa Maurilaiselle itselleen kolmannen osan Numidiaa, jos joko Romalaiset saataisiin Afrikasta pois ajetuiksi, tai sota päätettäisiin niin, että hänen rajansa jäisivät entiselleen. Sen palkinnon kautta vieteltynä, Bocchus tulee suurten sotajoukkoin kanssa Jugurthan luo. Molempien sotaväestön näin yhdistyttyä, he hyökkäävät Marion päälle, joka jo tekee matkaa talvimajoihin, tuskin kymmenennen osan päivää enää jäljillä ollessa. He arvelevat (näet) jo lähenevän yön olevan heille turvaksi, jos voitetuiksi joutuisivat, eikä miksikään haitaksi, jos voittaisivat, koska he muka tuntevat paikat; sitä vastoin olisi Romalaisille kumpikin tapaus pimiässä vaikiampi. Siis sai konsuli monelta tiedon vihollisten tulosta samalla, kun viholliset itse jo olivat lähellä; ja ennenkun sotajoukko voi tulla tapporivistöön sioitetuksi tai ko'ota sälynsä, vihdoin ennenkun se saattoi saada mitään merkkiä tai käskyä, riensivät maurilaiset ja gaetulilaiset hevoismiehet meikäläisten päälle, ei säännöllisessä sotarinnassa eikä minkään tappelu-tavan mukaan, vaan ryhmittäin, kuten sattumus oli ajanut kokoon kutkin. (Meikäläiset), jotka kaikki äkillisestä pelosta olivat hämillään, vaan kuitenkaan eivät unhottaneet urhoollisuutta, joko tarttuivat aseisin, taikka suojelivat vihollisilta toisia, jotka aseita tapailivat; osa nousi hevoisten selkään ja läksi vihollisia vastustamaan; taistelu oli pikemmin rosvosodan kuin säännöllisen tappelun kaltainen; ilman sotalipuitta, ilman rivi-järjestyksettä, hevois- ja jalkamiehet sekaisin, lyötiin toisia, toisia surmattiin; moni, joka tuimasti tappeli edessään olevia vihollisia vastaan, piiritettiin takaa; ei urhoollisuus eikä aseet suojelleet kyllin, koska viholliset olivat enempilukuiset ja olivat tunkeneet joka paikkaan. Vihdoin yhdistyivät Romalaiset sotiovanhukset,[1] jotka juuri siksi olivat sotamenoissa taitavat, ympyräjoukoiksi, missä paikka tai sattumus oli heitä yhteen saattanut, ja niin he joka taholta suojeltuina ja samalla varustettuina kestivät vihollisten väkirynnäkön.